1911841_10152275666254621_1933787261_n.jpg

Olga Udd  os.Koputoff

Kolttatytön kokemuksia sota-ajalta

(Yllä oleva kuva Tanja Sanilan  kuvaama)

Synnyin Petsamon Puskan kylässä 26.6.1928. Isäni oli Manuel Koputoff, syntynyt 17.1.1894 ja äitini Serafina, syntynyt 29.7.1900. Vanhemmillani oli kuusi lasta. Kotona puhuttiin  koltan kieltä, joka on äidinkie­leni. Menin kouluun 7-vuotiaana, jolloin en osannut lainkaan suomea. Koulu sijaitsi 30 kilo­metrin päässä ja asuin koulun asuntolassa. Koulunkäyntiä jat­kui neljä vuotta. Sitten alkoi sota 30.11.1939. Meitä kyläläisiä ei ehditty evakuoida ja jouduim­me mottiin yläluostarin kirk­koon. Sieltä meidät vietiin takai­sin kotiin.

Sotavankina

Kotona saimme olla kaksi kuu­kautta. Alkoi ilmasota. Koko perhettämme, kuten myös mui­ta Puskan kyläläisiä, kohtasi ve­näläisten suorittama vangitsemi­nen 13.2.1940. Meidät ohjattiin tavaroiden kanssa laivaan, jolla 300 henkilöä lähti matkalle kohti Murmanskia. Matkalla nähtiin merisota, mutta onneksemme meidän laivaa ei ammuttu. Mur­manskissa meidät vietiin koulul­le, jossa meitä käytettiin täisaunassa. Aamulla serkkupoikani Jukka Kalin ei tullut aamupa­lalle. Huonolla venäjän kielen taidollani kysyin aamupalan hoi­tajalta syytä Jukan poissaololle. Minulle vastattiin, että hän on korkeassa 40 asteen kuumees­sa. Heikon kielitaidon ja pelon vallassa en pystynyt enempää kysymään. Myöhemmin kuulin, ettei Jukka ollutkaan sairas, vaan hänet oli viety 40 koululaisen mukana paikalliseen luostariin. Jukasta ja muistakaan koululai­sista en kuullut sen jälkeen mi­tään tietoja.

Meitä lähdettiin viemään här­kävaunulla kauemmaksi Kuolan niemimaalle. Junamatka päättyi Pollojärvelle, jonne jäivät Maattivuonon ja Pummangin väki. Ikätovereitani oli näiden joukos­sa ja he jäivät myös sinne. Mei­dän kylän väkeä lähdettiin vie­mään porokyydillä 40 kilomet­rin päähän Luijojärvelle, joka oli kuljetusmatkan päätepiste. Mei­dät vietiin työmiesten parakkiin, johon mahtui 70 henkilöä. Minä ikävöin naapurikylien kavereitani. Toki me lapset saimme juos­ta metsässä ja touhuta omiam­me, mutta me kaikki odotimme haikeana kotiin pääsyä.Vankeusaika kesti puoli vuot­ta.

Vihdoin koitti vapautumisen aika. Meille annettiin tieto, että lapsilla saa olla mukana 25 ki­loa vaatteita ja aikuiset saivat ottaa mukaan lisäksi 50 kiloa ruokatavaraa. Vangiksi joutuessa ainakin vaatteita oli paljon enemmän kuin vankeudesta va­pautuessa. Meille sanottiin, että jokainen tarkastetaan ja jos yli­määräisiä vaatteita löytyy, niin lähetetään takaisin ja vankeus jatkuu. Meitä ei kuitenkaan tar­kastettu.

Paluumatkalla saavuimme ensin Murmanskiin ja sieltä lai­valla kotimaahan. Välirauhan aikana meillä ei jostain syystä ollut lupaa mennä kotiin. Mei­dät vietiin kahden viikon karenssiajaksi Inarin Luusuaan, jossa suoritettiin tarkastuksia ja sel­vitettiin mahdollisia tauteja. Vih­doin koitti aika päästä kotiin.

Takaisin kotiin

Koti oli asuttavassa kunnossa ja tarpeelliset taloustarvikkeet tal­lella. Kahden viikon päästä läh­din isän kaverina hakemaan ver­kot toiselta puolen rajajokea. Näiden kalanpyytöjen lisäksi isällä oli tarkoitus pauloittaa li­sää uusia verkkoja. Kaksi verk­koa kerittiin ottaa, kun vartio­vuorossa olevat rajamiehet tu­livat tarkastamaan rajaa. He huusivat meille, että "Manuel, älä mene alaikäisen tyttäresi kanssa vakoiluun, vasta olette tulleet Neuvostoliitosta." Minä en tiennyt, mitä tarkoittaa va­koilu. Sanoin isälle, ettei meidän kannata pelätä, sillä siellä huu­taa meidän tuttumme Topi Toi­vo Välimäki. Selvisi kuitenkin, ettei huutaja ollut Välimäki, vaan joku meille tuntematon rajamies. Siitä paikasta isäni vie­tiin yläluostarin esikuntaan. Minä jäin kylmän kiven päälle itkemään.

Kahden viikon kulut­tua pääsin lähtemään luostariin. Minulla oli toiveena tavata isä­ni. Käynti oli turha, sillä isää en päässyt näkemään. Tuolloin esi­kunnan upseerina oli eversti Oiva Villamo. Luostarista sain mukaani kolmen litran pänikän maitoa. Itku silmässä lähdin kä­velemään takaisin kotiin. Mat­kan aikana join maitoa niin pal­jon, että kotiin vietäväksi jäi ai­noastaan yksi litra. Äiti ei moi­sesta kuitenkaan rankaissut eikä antanut selkään. Isäni, valtion poliisin vainoama, joutui sitten syyttömänä Sukevan vankilaan, jossa hän joutui kärsimään nel­jän vuoden vankeustuomion.

Evakkoon

Me muut jouduimme jälleen jät­tämään kotimme ja lähtemään evakkoon, tällä kertaa Pohjan­maan Kalajoelle. Vanhemmistani tietoa sen verran, että isäni mur­hattiin Kokkolassa 13.12.1944 ja äitini kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1943. Sisarusteni tiet ero­sivat. Surun ja murheen sain kantaa yksin, vaikka seurana oli kovia kokeneita lapsuuden ys­täviä.

Vaitiolo

Lapsuudessa sain kokea eriar­voisuutta alkuperäni ja kieleni vuoksi. Meitä nimiteltiin muun muassa variksenpelättimiksi. Sain elää sodan pelossa ja ko­kea sotavankeuden. Lapsena jäin orvoksi ja jouduin sen joh­dosta erilleen sisaruksistani. Van­keudessa ja vapauttamisen yh­teydessä määrättiin pysymään vaiti vankeuteen liittyvistä asi­oista ja esitettiin uhkaus joutua Siperiaan. Lisäksi vanhempieni ja sisarusten kohtalo.

Näiden asioiden johdosta oman elämän­kulun muisteleminen satuttaa vieläkin herkkää mieltäni. Ko­via aikoja kokeneena menin töi­hin jo 13-vuotiaana. Isän ja äi­din menettäneenä kasvoin no­peasti aikuiseksi.

Sotavankeus-asioista uskalsin puhua vasta 65-vuotiaana.Evakkoreissun jälkeen menin Inarin Nellimöön vuonna 1947. Sieltä lähdin samana vuonna Rovaniemelle postitarkastaja Miettiselle piiaksi. Menin naimi­siin vuonna 1949 ja sain kahdek­san lasta. Asuin välillä 26 vuot­ta Kuusamossa, josta palasin noin 30 vuotta sitten takaisin Rovaniemelle.

Minun ja sisarusten välillä on edelleen tiivis yhteydenpito. Me tavataan ja minä käyn heidän luonaan ainakin kesäaikana, Matkojen kalleus on monesti kyläilyn esteenä.  Osallistun  myös Petsamo-seuran järjestämiin yhteisiin tapaamisiin noin ker­ran vuodessa.

Petsamossa olen käynyt yhden kerran, mutta silloin ei entisille kotipaikoille vielä  päästetty käymään. Toiset ovat kertoneet, ettei sieltä enää tut­tuja paikkoja juuri tahdo löytyä. Omat lapseni ja jälkipolveni ei­vät ole vielä käyneet Petsamos­sa, mutta he olisivat valmiita menemään, mikäli sinne pääsi­si Virtaniemen kautta vanhaa Petsamon tietä.

 

Olga Udd os Koputoff