Iida Heiskari muistelee koti220.jpg

(Airi Heiskari)

Vuonna 1994 äitini Iida Heiskari kirjoitti paperille muisteloita omasta elämästään.

 

Nämä tiedot kirjoitin tyttäreni Airin - ja hänen tyttärensä Pirjon toivomuksesta, koska he halusivat anoa minulle presidentin myöntämää kultaista ansio merkkiä.

Olen syntynyt Reisjärvellä 31.10.1918. Toimin lapsena kerholaisena, kasvatin kaikenlaisia juurikasveja, ja kessua puolitoista aaria myyntiä varten. Kerhotyöstä sain ensimmäisen palkinnon.

Isä sanoi että ei laita lapsiaan kouluun kun niistä tulee siellä laiskoja. Olin kyllä käynyt jo kiertokoulua, joten osasin kirjoittaa, laskea ja lukea. Opettaja ilmoitti että jos Iida pääsee kouluun niin hän saa käydä kaksi luokkaa kerralla. Matti-isä oli silloin kauppamatkoilla, ja äiti laittoi minut kouluun.

Seuraavana vuonna isä kävi vielä itse kysymässä, että jos vielä saan käydä kaksi luokkaa niin pääsen kouluun,    joten ylityönä suoritin toiset luokat opettajalle.

Äitini Lyydia sairastui, joten jouduin tekemään navettatyöt ennen kouluun lähtöä. Koulumatkaa oli 3 kilometriä ja nousin joka aamu kello 5 navettaan.

Olin 15 vuotias kun pääsin rippikoulusta juhannuksena, ja lähdin kokeilemaan siipiäni. Tulin Kemiin palvelijaksi.  Vanhempani oli jo aikaisemmin muuttanut Kemiin työn perässä.  Minä jäin silloin mummoni Sofian luokse Reisjärvelle.

Vuonna 1936 vanhempani muutti Petsamoon nuorempien sisarusteni kanssa.  He halusivat että minäkin tulisin sinne. Minä aina epäilin että siellä on ikävää ja synkkää elämä, joten vasta parin vuoden jälkeen olin valmis lähtemään heidän luokseen, eli keväällä 1938 lähdin sitten kolmen nuoren kanssa Petsamoon. Ja voi, - sitä riemua ja iloa olla Petsamossa, kolmeen kuukauteen ei aurinko laskenut ollenkaan. Ja, - niitä ihania maisemia, - en olisi kyllä millään lähtenyt pois Petsamosta jos ei olisi ollut pakko sodan takia lähteä.

Petsamosta löysin aviokumppanin Konraadin, ja syksyllä -27.11-38 meidät vihittiin.

Sota syttyi 1939, esikoisemme Annikki oli silloin 2 viikon ikäinen, ja jouduimme lähtemään evakkoon.

Venäläinen katkaisi tien Rovaniemelle päin, ja meidän täytyi mennä Salmijärven yli Norjan puolelle. Väylä oli jäätynyt vasta 3 päivää aikaisemmin. Meidän hevosen perässä oli 2 rekiä, ja 28 ihmistä. Se oli menoa, joka hokan kohdalta tuli vesi jään päälle, ei auttanut muu kuin piiskalla hevosta selkään että se meni nopeaan. Oli se jumalan varjellus että ei Salmijärvi meitä saanut. 3 päivää oltiin rajalla ja sitten meidät siirrettiin Vesisaareen, jossa lapsemme kastettiin Sisko Lahja Annikiksi.

Sitten joulun edellä meitä lähdettiin viemään etelä Norjaan Tronheimiin, kun norjalaiset pelkäsivät että venäläinen valloittaa Pohjois-Norjan. Merellä myrsky oli kauhea, mekin olimme vuorokauden ankkurissa, odotettiin myrskyn laantumista. Ei sitä varmaan osaa kuvitella minkälaista se oli, jos ei ole itse kokenut, sillä yli 4 vuorokautta meni matkalla ennen kuin pääsimme perille Tronheimiin. Tronheimissa evakkopaikassa oli hyvä vastaanotto, satamassa kuvattiin mieheni 80 vuotias ukki sylissään 2 viikkoinen tyttäreni Annikki, lehti kuvaan tuli siis laivan nuorin ja vanhin matkustaja. Tämä oli talvisodan aikaa ja Tronheimissa saimme majoittua mieheni tädin luokse asumaan.

Suomessa kerkesi tulla rauha, kun saksalainen tuli maihin Norjaan.Olimme oppineet siskoni kanssa sen verran norjaa, että saatoimme olla tulkkina, ja menimme Suomen rauhasta kuultuamme heti seuraavana aamuna formannien tykö, puhumaan siitä että meidän pitää päästä heti Suomeen, mutta eiväthän he meitä päästäneet. Menimme sitten toisen kerran ja sanoimme että me lähdemme tänä päivänä, lupaatte sitten tai ette! On meillä sen verran taskurahaa että omillamme pääsemme.

Ja mikä siunaus, - sillä heti seuraavaa junaa oli saksalaiset pommittaneet.Ruotsin läpi junassa eräällä asemalla tuli meille juttelemaan suomea puhuva nainen, kyllä tuntui taivaalliselta kuulla suomen kieltä.

Ja niinhän sitä tultiin Tervolaan, ja täältä me ( nyt vainaa ) ukin ja Annikki vauvan kanssa taas lähdettiin Petsamoon rakentamaan ensin väliaikaista asuntoa.

Mieheni Konraad oli ollut välirauhan aikana suorittamassa vakinaista palvelusta, kun joutui sotaan.

Norjassa meidän piti hommata kaikki tarvikkeet asuntoon.  Sitten saatiin niitä ruotsalaisten lahja taloja, sillä he lahjoittivat 20 taloa entisille asukkaille Petsamoon.

Elämä alkoi siis hyvin kulkea eteenpäin, mutta 1944 alkoi jatkosota, Petsamo piti lopullisesti luovuttaa venäläisille.

Isäni Matti Järveläinen oli jo aikaisemmin tullut perheen kanssa Petsamosta tänne Tervolaan, ja ostanut tämän tilan jossa edelleenkin asun. Tilalla ei alunperin ollut minkäänlaista asuntoa, eikä peltoa, isäni oli itse rakentanut väliaikaisen asunnon ja turvenavetan. Me sitten mieheni kanssa ostimme isältä tämän tilan ja aloimme pikkuhiljaa rakentamaan. Ostimme siis tämän Varejoen tilan vapaaehtoisella kaupalla. Kooltaan tila oli 90 hehtaaria, myöhemmin hankimme vielä 65 hehtaaria lisämaata, ( yht.155 ) raivasimme itse tilamme, ja viljelyksiä oli noin 20 hehtaaria. Saimme elannon maatilasta, lehmiä oli aluksi viisi kappaletta myöhemmin jo 15

Ensimmäiset ihmiset oli meillä yötä, jotka oli laitettu tutkimaan tätä Varejoen aluetta petsamolaisten asutusalueeksi.

Me olimme ostaneet tämän tilan vapaaehtoisella kaupalla, joten jäimme kaikista eduista osattomaksi mitä toiset Petsamosta tulleet  saivat valtiolta, esim. kekkosen armahdus " kaikki velat anteeksi "

Niin se sitten vähitellen alkoi toiminta täällä Varejoella.

Perustettiin maamiesseura, ja maatalousnaiset, minä oli yksi perustajajäsenistä. perustettiin myös poliittiset järjestöt, ole n ollut perustamassa myös maalaisliiton toimintaa.

Mannerheimin lastensuojeluosastossa olen ollut koko ajan, puheenjohtajanakin olin pitkään. Hommattiin joka perheen lapsille sukset, joilla oli enempi kuin 4 lasta, hommattiin myös koululle radio, toiminta oli silloin todella virkeää.

Minulla on vielä tallessa jäsenkortti Mannerheimin lastensuojeluliiton Petsamon osastolta, johon olin liittynyt 1950.  

Mannerheimin lastensuojeluliiton Varejoen osasto voitti suurkeräyksen 1964 nimiltään " turvaa lapsen tie " keräilijänä toimin silloin minä yksin. 1966 olen kerännyt Mannerheimin lastensuojeluliittoon 123 jäsentä, tulos oli paras koko Suomessa. myös Varejoen kylä oli paras paikkakunta kohtaisesti, sillä jäseniä saatiin yhteensä 758

Olin myös lehtiasiamiehenä, sain mitalinkin runsaista myyntitilauksista, edelleenkin olen aikakausi- ja pohjolan sanomien asiamies.Olen ollut myös Kalevan nuorten toiminnassa ja johtokunnassa.

Lisäksi perustin kioskin vuonna 1958 , - kioski tuotti mukavasti koska tilamme oli nelostien varrella Tervolan Varejoella. Liikenne koostui turisteista - ja puutavaraliikenteestä, nämä olivat hyviä ja vakituisia asiakkaita.

1950 luvun alussa aloitin lehtien asiamiehenä, kiertelin kylällä polkupyörällä kymmeniä kilometrejä päivässä. Kioski - ja lehtiasiamiestyö olivat tarpeellinen lisäansio elannon vuoksi koska tila ei tuottanut tarpeeksi isolle perheelle.

Toimin edelleen lehtiasiamiehenä, mutta nyt asioin puhelimella. 1950 luvun loppupuolella voitin television maaseudun joululehden myynnistä, televisio oli ensimmäinen Varejoen kylässä, - ja arvata saattoi että kyläläiset kokoontuivat meille katsomaan sitä ihmettä kuin televisio.

Lapsia saimme kaikkiaan 13 joista nuorin kuoli synnytykseen, kaksi vanhinta oli syntynyt jo Petsamossa, ja loput täällä Varejoella.  Lapset syntyivät 1939- 1960 välillä.

Lisäksi kasvatin tyttäreni tytön ( synt,1965 ) vuoden ikäisestä aikuiseksi asti, tästä kasvatustyöstä sain sijaisvanhemman hopeisen kunniamerkin jossa on lapsen pään kuva.

Mieheni ollessa talvisin pohjoisen savotoissa jouduin yksin vastaamaan lapsikatraasta, - ja karjankasvatuksesta.

Nyt kaikki lapset ovat jo maailmalla, - ja heillä on nykyisen mittapuun mukaan ns. suurperheet, sillä useimmilla on 3-4 lasta. Lastenlapsia minulla on 35 - ja lastenlapsia 26

1960 luvun loppupuolella tapahtui nelostien oikaisu - ja jäimme syrjään, tällöin kioskin toiminta piti lopettaa    koska nelostie siirtyi kauemmaksi, - liikennettä ei siis enää ollut.

Lähdin sitten autokouluun ja hankimme auton että pääsemme liikkeelle, ajokortin ajoin siis 61 vuotiaana

65 vuotiaana jäin sitten miehestäni leskeksi, - ja alkoi surun vuodet.

Olen kuitenkin ottanut osaa paikkakunnan järjestötoimintaan, olen eläkeliiton -ja reumaliiton aktiivinen jäsen.

Terveyteni on reistaillut, ja minulla onkin tekonivelet molemmissa polvissa ja toisessa lonkassa.

Pääsen melko hyvin liikkeelle ja harrastankin ahkerasti matkustelua lähinnä kotimaassa ikätovereiden kanssa.

 

Tervolassa  12 - 20. 11. 1994 Iida Heiskari