Håkan Mörne

◦Håkan Mörne > Ruijan rannoilta Petsamon perukoille (1939 suom.)

Luostarikäynti

Puolimatkassa meren ja Salmijärven välillä sijaitsee Petsamonjoen varrella Yläluostari mahtavan munkki-vallan viimeisenä meidän päiviimme säilyneenä pirstaleena.

Astuimme linja-autosta Matkailijayhdistyksen asemalla. Lounaspöydässä istui Intian rannikolta Karachista saapunut skotlantilainen puuvillanviljelijä — ensimmäinen lohenkalastaja tälle vuodelle. Skotlantilainen oli tullut viettämään toista kesäänsä täällä pohjoisessa vapoineen ja perhosineen; viimemainittuja hänellä oli var­sin huomattava kokoelma, jotka olisivat olleet hyönteis­tieteellisen museon kaunistus: Intian vesille ja Hima­lajan virroille sommiteltuja erikoisperhosia, joita hän nyt koetteli kevätsameassa joessa. Luostarikirkko ei ollut tehnyt häneen mitään mainittavaa vaikutusta: »Intiassahan on niin monenlaisia temppeleitä.» Aito skotlantilaisvanhuksena hän tavoitteli saloseutuja ja syrjäisiä jokia, saarivaltakuntalaisen »oivassa eristymyksessä» tuumiskellakseen vuoroin kelaongen ja whisky-grogin ääressä.

Uusi ystävämme otti meidät autoonsa koluiselle matkalle ylös jokivartta kolttain talvikylään Moskovaan, joka oli aikanaan saanut nimensä pyhän Venäjän pää­kaupungista.

Lammaslaitumeksi käytetyn kunnaan rinteellä oli lähellä rantaa muutamia vanhoja hirsitupia ja pari vasta-rakennettua taloa; nämä edustivat samaa surkeata arkkitehtuuria, jota maan asutummilla seuduilla ovat pienviljelijät soveltaneet käytäntöön. »Komeimman» rakennuksen omisti Antti Jefremov, joka työskenteli »Nikkelissä». Hänen väitettiin olevan ainoa kolttalappalainen, joka oli uskaltautunut säännölliseen työhön. Aina sun­nuntaisin hän tuli kotiin Moskovaan kyläläisten perusteellisesti pilkattavaksi ja sitten maanantaina palasi kaivokselle lujasti päättäneenä pyytää lopputiliä. Mutta kuitenkin hän yhä tunsi houkutusta jäämään, etenkin kun hänen hommanaan pääasiallisesti oli katsella, mitä toiset puuhailivat. Kolttia kohtaan oltiin leppeitä; he ikään kuin kuuluivat luonnonsuojelun piiriin.

Kylä oli kutakuinkin autiona, sillä sen asukkaat siirtyivät kesäksi rannikon multahökkeleihin. Näimme vain raihnaisen äijän pöyhimässä maata ja lampaiden paimenina joitakuita lapsia. Muuan vaimo istui tuvan-nurkallaan liekuttamassa sylilasta, joka oli kiedottu peitteisiin niin hyvin, että näytti pesuvaatteiden my­tyltä. Hänellä oli kaikkien kolttavaimojen venäläinen päähine: kirjailtu, matala tarbush, joka verhoaa pikku naapukkaa ja on kääritty koreaan huiviin; tämä jättää kauniin somistuksen paljaaksi etupuolelta.

Pyysin saada valokuvata hänet, mutta mielenosoituksellisesti hän käänsi pois kasvonsa.

»Lähetän sinulle kuvan», sanoin.

»Monet ovat sitä luvanneet, mutta kukaan ei ole pysynyt sanassaan», vastasi hän.

Annoin juhlallisen vakuutuksen, ja silloin vaimo jäl­leen katsahti epäuskoisesti kameraan päin.

»Oikeinko totta sinä lähetät minulle kuvan?» kysyi hän kriitillisen hetken mentyä ohi. Ja kun uudistin takuuni, levisi onnellinen myhäily hänen kasvoilleen.    »Mikä onkaan nimesi?» »Katri Koputov.»

Katri on saanut valokuvan.

Kolttalappalaisten keskuudessa esiintyi niin monia eri tyyppejä, että oli mahdotonta sijoittaa heitä mihin­kään määrättyyn kansanheimoon. Täällä oli lappalaisia kasvoja, mutta yhtä paljon karjalaisia tai venäläisiä, ja useilla ilmeni suorastaan etelämaalaisia piirteitä.

Vielä viimeisen kerran mainitakseni Petter Dassia rohkenen esittää muutamia säkeitä nordlandilaispapin suorasukaisesta lappalaiskuvauksesta:»Ei heil' ole myöskään parrasta taikaa, ei leuan raaputus riistä aikaa, sen olen huomata saanut. Jos miehell' on joskus mittavuutta, voi äidistä päätellä irstaisuutta, vaikk' en sitä vannoa voisi.»  Minä huomasin kolttien joukossa sekä pitkiä että lyhyitä, parrakkaita ja parrattomia.

Todenmukaiselta tuntuu oletus, että venäläiset munkit pyhässä innostuksessaan vuosisatojen mittaan eivät ole suoneet yksinomaan henkistä auliuttaan saloseutujen tyttärille. On myös tiettyä, että venäläisten lähetyssaarnaajamunkkien käännytystyö Alaskassa siltä ajalta, jolloin se Amerikan niemimaa kuului tsaarivaltakuntaan, on selvimmäksi merkiksi jättänyt jälkeensä intiaanien orastavan parrankasvun.

Loistokautenaan pyhän Trifonin luostari Petshengassa vastaanotti alokkaita kaikista osista Venäjää: valkovenäläisiä, ukrainalaisia ja georgialaisia. Voimme kuvitella, että monet itäeurooppalaiset, ehkä aasialaisetkin kansat kummittelevat kolttalappalaisten hahmossa näillä pohjoisimmilla saloseuduillamme ja perimmäisellä rannikollamme. Totuuden nimessä silti huomautettakoon, että tiedemiehet kyllä yleensä myöntävät mitä erilaisimpien aineksien välisen risteytyksen häivyttäneen näiltä »lappalaisilta» kaikki yhtenäisen tyypin piirteet, mutta päättelevät kuitenkin karjalaisen ai­neksen olevan heissä voimakkaampana kuin venäläisen, lappalaisen vaikutuksen esiintyessä erittäin heikosti.

Joen pajuäyräisen uoman vierellä, vehmaiden koivikkojen ja rehevien niittyjen ympäröimänä, sijaitsee luostarikirkko, josta ensimmäisenä nousee näkyviin kuu­sikulmainen, sipulikoristeinen torni, ja hajallaan kirkon ympärillä on hyvin rakennettuja hirsitaloja: itse luostari, sen talousrakennukset ja matkustavaisille varattu yömaja. Munkit pitävät toistakymmentä lehmää ja moniaita hevosia ja hoitavat pikku hotelliliikettään tasavallan korkeassa suojeluksessa, kun sitä vastoin heidän veljensä ovat rajan toisella puolella joutuneet häädetyiksi konnultaan. Aigeian mereen niemekkeenä pistäytyvästä Athoksen vapaavaltiosta Petsamoon Jäämeren rannikolle vedetyllä linjalla ovat kreikkalaiskatolilaisen kirkon viimeiset linnat vielä jäljellä, mutta melkein kaikkialla rapistuneina, myöskin henkisesti.

 247