Toini Väänänen

Toini Väänänen ja Irma Innanen - Jäämeren rannan lasten sotavankeus ja Petsamoon jäänyt nuoruus

naisten-aani-logo-t


suomi100_94x71 Julkaistu tällä sivustolla tekstin kirjoittaja Kaisu Innasen luvalla


Kuvassa Suomen menetetyn toisen käsivarren, Petsamon äärimmäinen kärki, Kalastajasaarento.

Kuva Petsamo-seuran verkkosivulta http://www.petsamoseura.net/248

Väänänen Toini 12.11.1926 Kervanto, Petsamo, Suomi

Suomen toinen, menetetty käsivarsi tunnetaan Petsamona, mutta Petsamo on vasta sisämaata. Vielä sen takana jatkui Suomen alue Jäämeren rannikkona ja Kalastajasaarentona. Alueen suomalaiskylät jätettiin Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alle talvisodan käynnistyessä. Toistasataa naista ja lasta joutui puna-armeijan sotavangiksi.

Mukana olivat myös Moilasen perheen tyttäret Toini ja hänen siskonsa Irma. Toini jäi kaipaamaan Kalastajasaarennon elämää ja kotiaan koko loppuelämäkseen. Toinin mieleisestä elämä Saarennolla ei ollut yhtä tasapaksua kuin etelässä, vaan paljon jännempää. Valtameren rannikon lapsi ei koskaan viihtynyt ilman merta ja hankki myöhemmin kotinsakin niin, että näkee meren jatkuvasti.

Tässä tekstissä sana ryssä toistuu haastattelujen kielessä ja aikansa tapana. Kirjoittajalla ei ole tarkoitus ikävästi ”ryssitellä”.

Petsamo oli Kalastajasaarennosta kaukana ja Lappi etelässä

Petsamo oli sisämaata, jonka ilmasto, luonto, ihmiset ja elinkeinot olivat hyvin erilaisia Jäämeren rannikkoon verrattuna. Samanlaisen suuren eron ovat nähneet monet Norjassa matkailleet sisämaan vuoriston ja rannikon valtameren välillä.

Kalastajasaarentolaiset ovat aina korostaneet ja pitäneet rannikon erilaisuutta arvossa. Miehet olivat kalastajia, ja tunsivat myrskyävän valtameren. Kalastajasaarentolaiset kokevat itsensä myös Petsamon kantaväestöksi, joilla oli alueella sukupolvien perinteet. Heitä nauratti ja harmitti myöhemmin eksoottisen petsamolaisuuden korostaminen niiden osalta, jotka ehtivät olla Petsamossa vain muutamia vuosia. Petsamon väkimäärä kasvoi kiivaasti ennen talvisotaa nikkelikaivosten, jäämerentien ja Liinahamarin sataman rakentamisen sekä matkailusuosion myötä.

Kalastajasaarento on tundraa eikä siellä kasva puita, joten ihmiset olivat tottuneet arktisiin olosuhteisiin, joita Golf-virta kuitenkin lämmittää vahvasti. Saarentolaisilla oli lyhyempi matka, noin 40 km, ja läheisemmät suhteet Norjan rannikkon kyliin Vuoreijaan ja Vesisaareen kuin kaukaiseen Suomen Petsamon Liinahamariin. Norjan ranta tuntui läheisemmältä kuin Suomen. Kauppaa käytiin Norjaan. Sinne myytiin kalat ja hankittiin syksyisin proviantti. Proviantti on norjaa ja tarkoittaa ruokavarastoa, jossa usein mukana myös työkaluja ja , kaikki mitä pihapiiri saattoi arktisen talven aikana tarvita eli jauhot, sokerit kahvit ja kaikki kuiva ruoka.

Jo ennen Suomen valtion tuloa Kalastajasaarennolla elettiin hyvää elämää. Saarennolla on ollut suomalaista asutusta pitkään. 1860-luvun nälkävuosina Pohjois-Suomesta lähdettiin Jäämeren viljan eli kalastuksen äärelle Turjaan, Norjan alueelle muuttaneita tuolloin ja jo aiemmin pidetään nyt kveeneinä, nykyään myös yhtenä Norjan vähemmistöryhmistä, ja esimerkiksi kveenikielen ylläpitoa tuetaan.

Valtioiden rajoilla ei pohjoisessa ollut nykyistä merkitystä. Suomalaisia asettui myös Kalastajasaarennolle, jota sanottiin Ryssän rannaksi, mutta myös vielä idemmäksi. Joukossa asui myös jonkin verran norjalaisia.

Kalastajasaarennolla puhuttiin suomea, venäjää, norjaa ja jonkin verran saamea. Useat saarentolaiset hallitsivat hyvin kaikki kielet, monikielisyys oli tapana. Kaikki vuonna 1905 tai aiemmin syntyneet suomalaiset joutuivat käymään venäläistämiskoulun. Myös Toinin äiti, Dagmar kävi venäläistämiskoulun Pummangin kylässä. Siellä ei saanut puhua sanaakaan suomea. Dagmarin äiti oli saamelaistaustastaan huolimatta norjankielinen, ja Dagmarin kotikieli oli norja. Suomea Dagmar puhui yhtä hyvin kuin suomalaiset.

Sukujuurissa pohjoisia alueita

Dagmarin sukujuurissa näkyy hyvin pohjoisuus. Hänen äitinsä Anni oli esimerkiksi Sodankylän saamelaisia ja sittemmin norjalaistunut – ja hienostunut. Hänelle oli tärkeää pitää hienoja huoneita ja hienostelevaa käytöstä.

Annia kutsuttiin myös ämmiksi. Hän asui Vaitolahden rajakylässä, jossa oli koulu. Toinin perhe asui Kervannon kylässä, noin viiden kilometrin päässä. Toisinaan myrskysäällä aikana oli pakko jäädä koulun jälkeen Ämmi-mummon luokse yöpymään. Näistä kyläilyistä Toini ei pitänyt. Ämmi nimittäin varjeli mustasukkaisesti Norjasta mukanaan tuomia hienouksia. Jos Toini yritti koskea esimerkiksi kahvikuppia, huomasi Ämmi aina ja oli heristämässä etusormea. Ämmillä tapasi vielä tehostaa kieltoaan vastenmielisesti kimeällä äänellä ”Pyp!” Mihinkään ei saanut koskea.

Ämmi saattoi hienostelullaan aiheuttaa oman kohtalonsa. Kun venäläiset valtasivat Kalastajasaarennon kylät Vaitolahden, Pummangin, Maattivuonon ja Kervannon, myös Ämmi jäi vangiksi. Venäläiset jäivät taloihin asumaan talojen naisväen ja lasten kanssa. Isännäthän olivat yleensä sodassa. Tuolloin Ämmi oli jo yli 70-vuotias ja hänellä oli sydäntauti, jota varten söi lääkkeitä.

Anni osasi venäjää ja jatkoi motkottamistaan hienoista kalusteistaan ja tavaroistaan myös venäläisille. Sanotaan, että hänen kuolemansa venäläisten asuessa hänen talossaan olisi johtunut vahingosta, että Anni olisi vahingossa ottanut liikaa sydänlääkkeitä ja kuollut. Vahvasti kuitenkin epäillään, että venäläiset kyllästyivät Annin loputtomaan motkotukseen ja pakottivat Ämmin ottamaan liikaa lääkkeitä. Näin Ämmi olisi murhattu sotavanki.

Toinin isä Hermanni oli Petsamo-yhtiön kaupan pitäjä Vaihtolahdessa. Hänen äitiään Reetta-Liisaa kutsuttiin Moilasen muoriksi. Muorilla oli omalaatuinen, mieleenpainuva luonne, josta kaikki pitivät. Vanhoilla päivillään muori asui poikansa Hermannin kotona. Muorin suku oli Koillismaalta lähtöisin, ja Muori puhui leveää Koillismaan murretta. Myös Irman ja Toinin kieli on aina ollut rikasta ja murteellista. ”Taas rontasi selän”, saattoi isä sanoa, Irma muistelee, että veli Viljo täräytti usein: ”Näin meillä – miten lie muualla”, kun joku myöhemmin etelässä ihmetteli Moilasten tekemisiä. Kalastajasaarennon murteessa kuului myös norjan vaikutus ja monet sanat olivat norjasta suomen äänteille käännettyjä sanoja, kuten kommuutti – kommode eli kaappi tai lipasto tai olla pinhuuksissa – pinhus eli olla piinatalossa, vaikeuksissa tai traani – tran eli kalaöljy.

Moilasen Muori seurasi tarkasti mitä maailmassa tapahtui ja luki lehdet tarkoin. Saarennolle tuli sanomalehtenä Pohjolan Sanomat. Kesällä se tuotiin Saarennolle saakka kaksi kertaa viikossa ja talvella kerran viikossa. Muori luki lehdet ääneen, että muutkin kuulivat. Muori pystyi ennustamaan jo ennalta, että sota tulisi ”Apessiiniasta”. Hän arveli tilanteen kehittyvän sodaksi seurattuaan Abessinian tilannetta ja tapahtumia. Kaukana Jäämeren rannalla eläneen Muorin viisaus osoittautui oikeaksi historia kuluessa, sillä Abessiniassa alkanut tapahtumasarja Kansainliiton murtumisesta voidaan nähdä osaksi toisen maailmansodan alkukehitystä.

Saarennon lapset olivat merenrannan lapsia

Tätini Toini syntyi vuonna 1926 Suomen Petsamon Kalastajasaarennon Pikku-Kervantoon, Moilasen perheeseen. Lapsuus oli luonnonläheinen. Kouluikäisenä ja allekin Toini poimi raakkuja. Nimeltään ne olivat muun muassa korpinkuppi, piikikäs ja pyöreä. Kierresimpukkaa kutsuttiin sonnin mullikaksi. Kun turistit tulivat laivalla Petsamosta, Kervannon lapset möivät simpukoita matkamuistoina. Lapset ompelivat simpukat kauniisti pahvisille alustoille ja kilpailivat siitä, kuka sai myytyä eniten. Myyntihinta oli muutaman markan.

Kerran Toini kulki Hietalan Sylvin kanssa Isotunturilla ja suomalaisia turisteja tuli vastaan. Turistit ryhtyivät kyselemään erilaisia yleistietoja lapsilta: ”Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?” Tyttöjä nauratti ja hämmästytti turistien hölmöt kysymykset. ”Aatami ja Eeva”, he vastasivat. ”Paljonko on kymmenen kertaa kymmenen?” Lopulta turistit sanoivat: “Kumma että on noin eteviä lapsia täällä Lapissa. Tyttöjä huvitti, ja he opastivat tietämättömiä etelän turisteja: ”Ei nyt olla missään Lapissa, Lappi on siellä etelässä. Nyt ollaan Kalastajasaarennolla.” Tytöt eivät myöskään halunneet tulla leimatuiksi saamelaisiksi. Lappalaisuus oli tuohon aikaan jopa hävettävä asia, vaikka Petsamossa elettiinkin luontevasti monen kansallisuuden ja etnisen ryhmän kesken.

”Lapset keräsivät myös paljon lintujen munia. Kun niitä ei löytynyt, laitettiin kiviä vanttuuseen, että ihmiset olisivat luulleet munia kuitenkin löytyneen. Varsinkin kun mentiin naapuritalon, Kaikkosen ohi, piti kiviä olla vanttuissa”, Toini nauraa. Kerran Viktor, Toinin kaveri löysi Saarennon edustan pikkusaarilta toistatuhatta munaa. Munat säilöttiin laittamalla ne sellaisinaan, kuorineen päivineen suolaan.

Vuosina 1931 ja 1941 olivat sillivuodet, jolloin koko Petsamovuono täyttyi sillistä niin, että sitä piti lapiolla lapata rantavesistä veneisiin. Sillit ilmeisesti pakenivat petokaloja. Sillien vaelluksesta riitti rikkautta muillekin kuin Petsamolaisille ja kaikenlaista irtosakkia saapui seuduille sillistä ja silliväestä elämään.

Etelän sisämaassa Petsamon jokilaaksot ovat Golfvirran lämmittäminä yllättävän viljavia, kun taas rannikko kuuluu tundravyöhykkeeseen ja siellä kasvaa paljon turvetta, heinää ja hilloja, mutta ei esimerkiksi puita eikä juurikaan sääskiä. Monet pitivät lehmiä ja lampaita. Lämmitykseen käytettiin turvetta, ja lapsia tympäisi parhaiten lämmittävän jänkäturpeen pitkät ja raskaat hakureissut.

Jäämerenkalastajien elämää

”Merellä oli niin monet kasvot”, sekä Toini että Viktor toteavat. Muutos meren ja rannikon säässä oli usein dramaattinen.

Kalastusrupeamat kestivät noin kaksi viikkoa. Osa kalastajista pyhitti sunnuntait lepoa varten. Kylmällä ilmalla merellä oltiin kaksi vuorokautta. Lämpimällä vain yksi vuorokausi, sillä kalat pilaantuivat. Laivat miehineen kävivät nukkumassa satamassa. Kalastajien käsineiksi Toinikin kutoi turvakoita, villasta huovutettuja lapasia, jotka pitivät lämmön kylmissä vesissä.

Talvella ei kalastettu. Veneet otettiin merestä syksyllä ylös ja laitettiin keväällä takaisin. Kalastuspaikoista parhaat olivat pakin laidalla. Pakin laita tarkoitti syvänmeren reunaa noin 20 kilometriä Kalastajasaarennosta ulos merelle päin.

Suomen tulon myötä saarentolaisille säilyi tullivapaus. Saraporin niemi idässä oli Suomen kalastusalueen raja, ja vastavuoroisesti venäläiset saivat kalastaa myös Suomen aikana Kalastajasaarennon alueella.

Kalastusrajat eivät aivan pitäneet paikkaansa ja niitäa ylitettiin. Kalastajasaarennon vesillä kävi mm. englantilaisia, venäläisiä, norjalaisia, tanskalaisia troolareita. Toinin velipuolet, Tuure ja Reino kävivät sillinpyynnissä Huippuvuorilla, mistä tuotiin myös hylkeitä.

Yksi venetyypeistä oli paaski, tasaperäinen, melko leveänmallinen kolmisoutujolla. Turri taas oli paaskia isompi, kuusimetrinen, ja siihen mahtui 1500 kg perkaamatonta kalaa.

Tyypillinen kalastusväline oli liina, jossa on suuria koukkuja noin puolentoista metrin välein. Sitä pidettiin meressä noin 6–7 tuntia. Kun kalaa oli paljon, liina käytiin välillä tyhjentämässä emäalukseen. Toinin työnä oli usein syöttien laittaminen pitkiin liinoihin.

Lota on villakuorre, kuin lyhyt nahkiainen. Myös pakkisilliä eli pisankia ja kraakkuja käytettiin syöttinä. Syöttien laittaminen pitkiin liinoihin väsytti nuorta Toinia ja liinat syötteineen piti vielä asettaa piirun tarkasti keriksi tynnyreihin, jotta ne laskeutuisivat mereen jouhevasti ilman sotkuja.

Kalastustyössä Jäämerellä myös hukuttiin. Kerran esimerkiksi talvisydämellä Novaja Zemiljalle kalaan lähteneet kalastajat eivät koskaan tulleet takaisin. Myös Toinin Hermanni-isän veli hukkui aluevesirajalla, Volokassa.

Kun Suomi tuli Petsamoon, raja vedettiin luotisuoraan talojenkin halki

Jo ennen Suomen itsenäistymistä, Venäjän vallankumouksen aikana, ja ensimmäisen maailmansodan poliittiset taistot näkyivät myös Jäämeren rannalla.

Toinin kaveri Viktor Räinä kertoo: ”Venäjän vallankumous vei kaikkien paperirahojen arvon. Kaikki paperirahat, joita oli ennen Venäjän vallankumousta, menettivät arvonsa yhdessä yössä. Ne, joiden rahat olivat hopearuplina, säilyttivät rahansa arvon. Osa väestä köyhtyi yhtäkkiä valtavasti ja onnekkaat säilyttivät rikkautensa.”

Petsamon liittämisestä Suomeen vuonna 1920 seurasi rajankäynti vuonna 1921. Rajan vedosta aiheutui suuria muutoksia ja paljon harmia. Suomen tulo ei ollut alueen suomalaisille tai kenellekään pelkästään miellyttävä asia. Maalla rajanveto muutti ihmisten elämää, sillä yhtäkkiä entinen, rajaton, normaali liikkumisvapaus Petsamossa loppui ja raja Venäjälle päin meni kiinni.

Kun raja tuli, piti kaikkien uusien Suomen kansalaisten vannoa vala Suomen valtiolle. Tilaisuus pidettiin Vaitolahdessa, ja pieni Viktor ihmetteli mitä tapahtuu. Valatapahtumasta on otettu kuva, josta on tunnistettavissa Viktorin äiti valkea huivi päässään.

Suomen raja vedettiin se luotisuoraan, ihmisten taloista, pihoista tai maaston muodoista välittämättä. Tuovilan talon pihamaa oli rajalla, ja raja laitettiin keskelle pihaa, Lammasläävän toinen pää jäi Neuvostoliiton puolelle. Joku ovela venäläinen veti yhtenä yönä rajan yli Ryssän puolelle Tuovilan lampaan, eikä sitä saatu takaisin. Monen perheen ja suvun asumukset hajotettiin yhtäkkiä kahteen eri maahan, ja esimerkiksi Uuran suomalainen kylä jätettiin Venäjän puolelle. Lisäksi raja vedettiin keskeltä isoa Vaitolahden kylää, ja pieni osa kylää jäi Venäjän puolelle. Rajakylästä tuli myöhemmin, talvisodan alla tuli suuri turistinähtävyys.

Useat suvut asuivat tavanomaisesti toisistaan erillään, silti kylämatkan päässä. Kun raja vedettiin, asuivat sukulaiset yhtäkkiä eri maissa. Osa suomalaisista piti kotipaikkansa, vaikka se jäi Neuvostoliiton puolelle, kun osa taas muutti rajan suomalaiselle puolelle. Kyläreissuja puolin ja toisin jatkettiin, vaikka ne nyt olivat periaatteessa laittomia. Tilanne alueella kiristyi rajojen vedon jälkeen ja ihmiset joutuivat kulkemaan vanhoja reittejään salassa. Toisinaan reissut rajan yli päätyivät huonosti ja esimerkiksi Oskar Moilanen, Toinin setä, jäi kiinni ja ammuttiin rajalle.

Vaikka raja vedettiin, alueelle jätettiin tullivapaus. Tullitonta kauppaa käytiin Kalastajasaarennon ja Norjan Varangin niemimaan kylien: Vesisaaren, Vuoreijan ja muiden kanssa. Tullivapausalue jatkui myös pitkälle Venäjän puolelle.

Tullivapauden turvin kalastajasaarentolaiset hakivat aina syksyisin proviantit meriteitse Norjasta. Saarennolta vietiin kalaa, jota norjalaiset mielellään ostivat. Kalaa jalostettiin erilaisiksi tuotteiksi, kuten lipeäkalaksi ja kuivakalaksi. Kalaöljyä, traania keitettiin Maattivuonon keittämössä ja traania käytettiin kaikenlaiseen, kuten kenkien ja laivojen öljyämiseen. Kalojen päistä tehtiin jauhoja.

Rajanvedon jälkeenkin kalastajille jätettiin oikeus tulla maihin missä tahansa, ja kerätä rannan tuntumasta nuotiopuut ja leiriytyä hetkeksi. Jäämeren kalastajilla kansallisuuteen katsomatta oli hyvät välit keskenään aina toisen maailmansodan aattoon saakka, jolloin venäläiset kalastajat kieltäytyivät puhumasta suomalaisille.

Petsamossa esiintyi vakoiluepäilyjä toisen maailmansodan alla traagisin seurauksin. Väkeä vietiin kovista otteista ja kuolemantapauksista kuuluisiin Kemin kuulusteluihin. Lopputulokseksi jäi, että vieläkään ei ole selvää vakoiltiinko Neuvostoliiton puolta Petsamosta vai eikö vakoiltu. Tosin tavallisten ihmisten tiedot eivät olleet mitään suuria sotasalaisuuksia. Toisaalta taas venäläisten hyökätessä Saarennolle, heillä oli kaikista taloista ja asukkaista kirkonkirjat, joiden perusteella he selvittivät kunkin olinpaikan.

Kalastajia epäiltiin ja heitä myös painostettiin vakoiluun. Viktor oli kerran mukana kalalla, ja venäläinen laiva ajoi rinnalle kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä. Näin kävi myös, kun suomalaiset kävivät toisinaan rantautumassa kalastusalueen rannoilla. Kysyttiin montako linja-autovuoroa Petsamosta ajaa päivisin, paljonko rajavartiostossa on miehiä jne. Viktorin ja muiden saarentolaisten oli helppo sanoa, etteivät tienneet, sillä Saarennolta oli pitkä matka Petsamoon, eikä asioista oltu perillä. Kerran papereita piti kuitenkin allekirjoittaa, vaikka hän ei mitään sen tekstistä ymmärtänytkään.

Kiihkoisänmaallisen opettajan kohtalokkaat opit

Kalastajasaarennolla oli usein kovat ilmat, eikä liikkuminen aina onnistunut Kervannon ja Vaihtolahden kylien välillä. Toinin ja muiden Kervannon lasten nelisen kilometriä pitkät koulumatkat Isotunturin yli olivat usein säästä kiinni. ”Ei varmasti monella Suomen koululaisella tuohon aikaan olleet tuollaiset koulumatkat. Meillä olivat vaaroina pimeys, Ryssän raja, vihainen Ryssän puolelta karkaileva sonni ja hirveät Jäämeren myrskyt ja sumut, jotka saattoivat mereltä yhtäkkiä yllättää”, Toini kertoo. Sonnin yllättäessä lasten piti karata isolle kivelle turvaan. Hankaluuksista huolimatta Vaitolahteen kouluun taivaltavat lapset saivat osakseen paljon päivittelyjä ja huokailuja.

Helga Helena Uurasmaa oli Vaitolahden koulun opettajana Toinin käydessä koulua 1930-luvulla. Uurasmaa oli kovin nationalistinen, saksalaismielinen ja vihasi venäläisiä. Kerrottiin, että hänen veljensä olisi toiminut julmissa tehtävissä Suomen sisällissodassa 1918 valkoisella puolella.

Opettajan aatteet vääristivät sen, mitä lapsille totena opetettiin. Esimerkiksi maantiedon tunnilla hypättiin Ryssän karttojen ohi, sillä Ryssän maantietoa ei kenenkään tullut lukea. Toini muistaa hyvin, kuinka opettaja kertoi lapsille ryssistä pelottavia tarinoita, joissa ryssät olivat likaisia otuksia, jotka julmasti lapsen nähdessään tuikkasivat heidät heti pistimellä kattoon ja sitten söivät. Helga Uurasmaa pelotteli koululaisia, vaikka koulu oli aivan Venäjän rajalla, ja sodan uhka oli tiedossa.

Opettaja vaikeutti puheillaan rajaseudun lasten elämää, ja näiden selviytymistä sodassa. Hänen kertomuksillaan oli hirvittäviä seurauksia lasten mielissä Kalastajasaarennon siviiliväestön ja lasten jäädessä venäläisten sotavangeiksi. Helga Uurasmaan ikävästi pohjustamat traumat seurasivat osaa hänen oppilaitaan läpi elämän. Toini joutui venäläisten hyökätessä silmästä silmään pistimien kanssa ja luuli opettajan opetusten mukaan joutuvansa isketyksi pistimellä kattoon. Toinille jäi loppuelämäksi vastenmielisyys opettajaansa kohtaa.

Kontrastia Helga Uurasmaan tarinassa lisää, että sodan jälkeen häntä kunnioitettiin sankarilottana, tietämättä, unohtaen tai välittämättä hänen vastuuttomuudestaan rajakoulun opettajana.

Myöhemmin Oulussa rauhan aikana Toinin sisko, äitini Irma konfrontoi Helga Uurasmaan teoistaan. Irma syytti Uurasmaata tämän koululaisia kohtaan tekemästä vääryydestä, mutta Uurasmaa väisteli tilannetta eikä vastannut syytöksiin.

Sodan alkaessa naiset ja lapset jätetään – opettajan sisko varastaa heiltä veneenkin

Koska Kalastajasaarennolla ei kasva puita, näkivät rajaseudun ihmiset, että neuvostoarmeija kerää valtavia joukkoja rajalle. Asukkaat lähettivät lukuisia evakuointipyyntöjä, mutta heitä kehotettiin pysymään paikallaan. Miehet oli kutsuttu sotatoimiin, ja saarennolla oli lähinnä naisia ja lapsia, joiden pelastamiseksi ei tehty juuri mitään. Paikalliset rajavartijatkin pakenivat ja siviilit jätettiin sodan jalkoihin.

Viktor oli sodan alkaessa sotamiehenä Saarennon merialueilla. Samassa joukossa oli muun muassa Oulun Hailuodosta tullut sotamies. Mukana olivat myös kapteeni Tötterman ja, perämies Hyttynen. Ryhmän vartioidessa Pummangin lähialuetta sen näki ennen talvisodan syttymistä, sodan aattoyönä kello 23 aikaan ison laivan kailettivaloineen lipuvan hiljaa Pikkuheinäsaarten ja Pummankiniemen välistä. He harkitsivat lähteäkö kertomaan asiasta Pummankiin, mutta mereltä päin tuli myös miinanraivaajia, eivätkä miehet uskaltaneet tulla rantaan. Elintärkeä viesti hyökkäyksen alkamisesta jäi tulematta Saarennon asukkaille.

Viktorin ryhmä lähti Parkkinaan. Miehet tarvitsivat ruokaa, mutta Petsamon osuuskaupa myymälästä ei heille annettu. Ihmisten paetessa Petsamosta tilanne oli sekasortoinen, ja kovassa tarpeessa miehet lopulta veivät tarvikkeensa väkisin. Myöhemmin Parkkinan myymälän runsaat varannot saatiin mukaan suomalaisten siviilien sotavankireissulle Neuvostoliiton puolelle.

Opettaja Helga Uurasmaan sisko Sirkka-Liisa odotti Vaitolahdessa liian kauan sulhoaan rajavartijaa, eikä enää ehtinyt viimeisen laivan kyytiin. Hän, sulho ja muut pakenevat rajavartijat tiesivät, mitä Vaitolahdessa tapahtui, mutta eivät he käyneet sanomassa sanaa Kervannon kylän taloihin, vaan päinvastoin varastivat rannasta veneitä, myös Moilasten veneen, ja pääsivät pakoon Lupinniemen kautta Lunnisaareen. Lunnisaaressa oli kalamajat, mistä venäläiset lopulta löysivät Sirkka-Liisan ja sulhon.

Tykitys alkoi kalastajasaarennolla 30.11.1939 kello 7.00

Neuvostoarmeijan hyökkäys alkoi aikaisin aamulla ja Toinin äidillä Dagmarilla jäi lehmät lypsämättä. Venäläiset ampuivat Vaitolahdesta Kervannon ohi ja yli merelle päin. Merelle ei enää päässyt pakoon Petsamoa kohti, ja venekin oli viety.

Väki päätti paeta ja Toinin käskettiin huutaa huonokuuloiselle anopilleen Moilasen muorille, että nyt pitää lähteä karkuun.

Toini huusi Muorin korvaan, että: “Ryssä ampuu, mennään Kaikkosen kellariin!!” Muori ei kuullut ja kysyi: ”Mitä, Muurikki ammuu!” Muurikki nimittäin ammui toisinaan, kun sonni kiinnostui siitä. “Eikun ryssä ampuu!!” Toini huusi hädissään. Muori vastasi: “Minnen lähe mihinkään, minä kuolen tähän!”, eikä suostunut lähtemään. Dagmar-miniän oli kuitenkin saatava lapset turvaan, niinpä hänen oli pakko jättää vastahankainen muori tupaansa ja lähteä lapsikatraineen matkaan naapurin veneellä Lupinvuonon yli kohti Pummankia ja Kaikkosen turvallista kellaria.

Kun muoria pommitusten loputtua mentiin katsomaan, hän istui yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin samassa keinutuolissa, johon jäi pommitusten ajaksi. Hän sanoi hämmästellen: ”Kaikki oli ihan valkeata”, ja osoitti huoneen seiniä, kattoa ja taivasta. Huonokuuloinen Muori ei ollut kuullut itse pommitusten ääntä.

Kaikkosen kellariin juoksi yhteensä 14 ihmistä. Seitsemän Moilasta, kaksi Kaikkosta, kolme Artolaa. Vaitolahdesta ehtivät vielä karkuun Veikanmaan Jussi ja Alatalon Johanna. Tulituksen rauhoituttua nähtiin kotvan kuluttua Vaihtolahdesta juoksevan ihmisiä alas Isotunturilta. Näiden päästyä lähemmäksi, heidän nähtiin olevan piippalakkisia venäläisiä sotilaita. Silloin Kaikkosen tuvan valtasi paniikki. Kaikki konttasivat hädässä kohti tuvan perää, kun ensimmäiset sotilaat pääsivät talon kulmille asti. Yhdeksänvuotias Viljo syöksyi Irman kehdon luo suojelemaan 9 kuukauden ikäistä siskoaan.

Joka ikkunan täyttivät pyssyt ja pistimet ojossa tuijottavat sotilaat. Toinin istui äitinsä sylissä sängyllä oven vieressä ja pyrki konttaamaan muiden perässä tuvan perälle, jossa ikkunoita ei ollut. Mutta äiti piti lujasti kiinni ja sanoi, ettei saa mennä, sillä liikettä nähdessään sotilaat ampuisivat heti. Niin Toini jäi heti ensimmäiseksi oven pieleen.

Neuvostoarmeija koputtaa oveen

Sitten venäläiset koputtivat oveen. Toini oli varma, että nyt nuo opettajan kuvaamat, lapsia syövät hirviöt tulevat sisälle ja pistävät ensimmäisenä hänet pistimellä kattoon.

Oveen koputettiin kohteliaasti. Venäjäksi huudettiin: ”Saako tulla!” ”Saa, saa!”, sanoi Dagmar sujuvalla, venäläistämiskoulussa oppimallaan venäjällä. Pistin työntyi ovesta sisään. Dagmar nousi, jätti Toinin sylistään sänkyyn, käveli kehdossa köllöttävän Irma-vauvan luokse ja sanoi venäjäksi: ”Tappakaa minut ensin ja sitten nämä lapset, en kestä nähdä lasten tappamista.”
Sotilas vastasi: “Emme ole tulleet teitä tappamaan, vaan pelastamaan ja vapauttamaan.”

Kaikki rakennukset tarkistettiin. Tuvan tarkistettuaan venäläiset menivät ulos heinäsuovaan ja varastoihin ja pistivät pistimillään kaiken läpi etsiessään sotilaita. Proviantin säkitkin pistettiin läpi.

Ulkotalojen tarkastuksen aikana ampumisäänet alkoivat yhtäkkiä uudelleen ja paniikki Kaikkosen talossa syttyi jälleen. Laukaukset kuitenkin selitettiin vahingonlaukaukseksi.

Venäläiset luulivat löytävänsä Kalastajasaarennon mökeistä sotilaita. Taloja ja pihoja kohden tulitettiin, ja Kaikkosen ja Moilasen pihalta löytyi ampumismerkkejä, muun muassa lipputangosta. Vaitolahden ja Kervannon tulituksessa kuoli turhaan siviilejä. Seitsenvuotias poika, sukunimeltään Järvilehto kuoli. Hänen veljensä Eino haavoittui myös. Eino oli Toinin kanssa samalla luokalla koulussa, eikä koskaan oikein oppinut lukemaan. Myös Sofia Takkinen haavoittui tulituksessa ollessaan lehmän lypsyssä rajan pinnassa. Lehmä kuoli.

Talot tutkittuaan venäläiset olivat kuitenkin melko kilttejä. He esimerkiksi toivat Viktorin äidille myöhemmin Suomen lipun kotitalosta.

Ryssien tarkastettua Kervannon ja Pummangin, komennettiin Toinin äiti mukaan tulkiksi, kun muita kyliä lähdettiin tarkastamaan. Kaikkien metsästysaseet kerättiin pois. Dagmar vietiin kahden venäläisen välissä ja Toini vanhimpana joutui hätkähdyttävässä tilanteessa ottamaan vastuun pienimmistään. Toinia pelotti ja hän epäili tulisiko äiti ollenkaan takaisin.

Toinilla on jäänyt lapsuuden kauhuista mieleen uni, joka usein toistui vuosia jälkeenpäin. Unessa muut pääsivät vuonon yli mutta Toini ei ehtinyt laivaan ja jäi rannalle takanaan ryssän tullessa häntä kohti.

Ryssät rakensivat itselleen ritsit Moilasten ja muidenkin pirttiin. Sotilaita makasi ensimmäisenä yönä pitkin lattioita niin, ettei aamulla heidän seastaan jalansijaa löytynyt. Viikon sisään suurin osa ryssistä kuitenkin jatkoi matkaansa, mutta yli kymmenen ryssää jäi asumaan Moilasten pirttiin. Tankit seisoivat talon vieressä, Moilasten omalla niityllä.

Moilaset asuivat kamarin puolella ja heillä oli siellä radiokin, josta salaa, hipihiljaa kuunneltiin Suomen uutisia. Kun venäläiset huomasivat tämän, otettiin radio nopeasti pois.

Elämä jatkui venäläisten kanssa. Heillä oli onneksi omat ruuat mukanaan ja Moilaset söivät talvista provianttiaan. Kun Dagmar ei enää jaksanut yksin hoitaa taloutta, tulkin tehtäviään ja karjaa, hän pyysi sotilaita teurastamaan sonnin. Niin tehtiin ja lihat syötiin.

Venäläiset käyttäytyivät ihmisiksi, mutta vihasivat lottia ja suojeluskuntalaisia. Moilasten talossa asuneista venäläisistä osa oli tirkiisejä tms. Moilasilla he asuivat noin kolme kuukautta ennen vankien siirtämistä Neuvostoliittoon. Yhteisasumuksessa lapset pelasivat venäläisten kanssa pelejä, dominoakin, jota eivät olleet aikaisemmin nähneet. Sotilaat antoivat lasten voittaa ja muutenkin leikkivät näiden kanssa. Lopulta Toini ei enää pelännyt sotilaita, vaikka äiti usein olikin tulkkina.

Toini parkuu pakoon neuvostolastenkodista

Maaliskuussa 1940 saarentolaiset vietiin sotavangeiksi Venäjälle. Moilaset ja muutkin talot saivat ottaa mukaansa sotavankireissulle alkusyksystä Norjasta hakemansa proviantit. Ne auttoivat selviytymään vankeudessa.

Ensin kalastajasaarentolaiset kuljetettiin laivalla Murmanskiin ja sieltä junalla etelään. Paikka ei koskaan selvinnyt. Keskenään suomalaiset ovat nimittäneet paikkaa Pulozeraksi, pullojärveksi (ilmeisesti Pollujärvi). Paikassa asuttiin metsäkämpissä. Olot olivat kohtalaiset. Nälkää tai kauheuksia ei koettu. Suomalaisia ja erityisesti lapsia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Luvattiin hyvät olot ja lapsille herkkuja. Toini alkoi oppia venäjää. Myöhemmin 2000-luvulla Irma sattui tapaamaan sotainvalideille järjestetyillä kuntoutuslomilla naisen, joka oli myös ollut samalla sotavankireissulla. Hän muisti hyvin lrman ja Toinin perheen ja vankeuden suhteellisen siedettävät olosuhteet.

Vankeudessa Toinilla tuli hammas niin kipeäksi, että kasvot turposivat. Toini lähetettiin yhdessä toisen sairastuneen suomalaisen sotavankinaisen kanssa junalla lääkäriin, mutta he eivät tienneet millä asemalla pitäisi jäädä pois. Molemmat itkivät junassa epätietoisuutta ja pelkäsivät. Yhtäkkiä selvisi, että junavaunussa matkasi suomalainen sairaanhoitaja, joka sanoi: ”Olkaa rauhassa, tiedän mihin ollaan menossa.”

Toini joutui hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän käsitti olevan myös mielisairaita potilaita. Yöt olivat kauheita, kun sairaat huusivat. Kaikista kauheista kokemuksista Toini ei koskaan halunnut kertoa. Toinia hoitanut lääkäri oli kuitenkin ystävällinen. Sairaalassa Toinia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Kun hän oli parantunut, oli tehty päätös, että Toini jätetään paikalliseen lastenkotiin. Kun Toinia lähdettiin viemään sairaalasta lastenkotiin, hän pisti pystyyn riipaisevan kohtauksen, taisteli kohtalostaan, tarrautui pöydänjalkaan, itki ja huusi ystävälliselle lääkärille, että haluaa kotiin. Lääkäri katsoi pitkään Toinia ja päätti palauttaa hänet perheensä luo.

Talvisota loppui jo maaliskuussa, mutta saarentolaiset sotavangit palautettiin ensin junalla Muurmanskiin ja laivalla Suomen Petsamon Liinahamariin vasta toukokuussa. Lähes kaikki vangit palautettiin ongelmitta. Yksi saarentolaisperheistä, Heiskasen Ville ja Iita uskoivat venäläisten puhetta pitää lapsia hyvin, ja he päättivät jättää ottopoikansa Neuvostoliittoon. Saarentolaiset kauhistelivat tilannetta ja sydäntä särkevästi ottolapsiparka itki asemalla vanhempiensa perään saarentolaisten vilkuttaessa junasta, jolla sotavankeja lähdettiin palauttamaan Suomeen. Myöhemmin pojan tiedetään käyneen katsomassa ottovanhempiaan Suomessa.

Suomessa palautetut siviilisotavangit joutuivat kolmen viikon tautikaranteeniin Virtaniemeen Ivaloon, Luusuan kansakoululle. Talvisodassa Suomi ei menettänyt vielä kokonaan toista käsivarttaan, mutta Kalastajasaarento menetettiin. Moilaset asettuivat Suomelle jääneen Petsamon Liinahamariin.

Jatkosota Petsamossa saksalaisin kiharoin

Jatkosodan aikana Moilaset asuivat Liinahamarissa, ja isä Hermann oli Liinahamarin satamassa töissä. Dagmar hoiti kotihommia ja perhettä. Teini-ikäinen Toini ja pikkusisko Ella olivat pikkulottina. Pesivät saksalaisten pyykkejä ja kutoivat sukkaa.

Petsamossa Saksan armeijaa kiinnosti nikkeli sekä pyrkimys päästä Murmanskin junaradalle operaatio Platinaketussa. Siksi Petsamossa oli suuri Saksan armeijan yksikkö, jolle myöhemmin kävi huonosti. Petsamon itäpuolisilla rintamilla kaatui 10 000 Saksan ja vielä enemmän puna-armeijan sotilaita suurissa taisteluissa. Saksalaiset toivat Petsamoon Keski-Euroopasta elokuvateatterin, jossa näytettiin propagandaelokuvia. Petsamolaistytöt kähersivät hiuksiaan kuten elokuvien naiset.

”Saksalaisista tykättiin, koska he olivat meidän puolella ryssiä vastaan”, Irma kertoo. Saksalaissotilaista, tarkemmin itävaltalaisista kaksi, nimeltään Jupi ja Hans, kävivät usein kylässä Moilasilla ja olivat kuin kotonaan pirtin seiniä kiertävillä penkeillä istuessaan. He kaipasivat omia perheitään ja lapsiaan, ja antoivat herkkuja ja suklaata Moilasten lapsille. Irmaa leikitettiin polvella ja hän oppi laulamaan saksalaisia sotamarsseja ennen kuin oppi kunnolla puhumaan suomea.
Saksalaiset käyttäytyivät hyvin kohteliaasti. ”Naiset rakastuivat komeisiin saksalaisiin, minäkin rakastuin vaikka olin vajaa nelivuotias”, Irma kertoo.

Toini oppi kuulemaan, minkä maan pommikoneet milloinkin ovat tulossa. Samoin 3-4-vuotias Irma oppi tuntemaan ryssan ja omat, siis saksalaisten, koneet. Ilmahyökkäyksen aikana Irma lohdutti äitiään, että nyt taivaalla on omia koneita eikä äidin tarvinnut pelätä.

Toini kävi Petsamossa rippikoulun, ja kirkossa ripille pääsyn hetkellä tuli ilmahälytys. Rippipappi käski rippilasten pysyä alttarilla paikoillaan arvellen, etteivät pommikoneet pommita kirkkoa. Toini pelkäsi, mutta pommitus ei onneksi osunut kirkkoon.

Moilasten perheen lapset elivät viitisen vuotta toisen maailmansodan vihollisten, suurten armeijoiden sotilaiden kanssa. Toinille ei jäänyt pahaa sanottavaa kummastakaan, ei venäläisistä eikä saksalaisista. Päinvastoin, myöhemmin hän opetteli venäjän kielen ja kävi Kalastajasaarennolla, kun sinne vihdoin sallittiin turistimatkoja. Olin mukana tätini kanssa Petsamossa ja reissut menivät seikkailuiksi, kun Venäjän armeijan sotilaita piti lahjoa, jotta päästin kadonneeseen Kervantoon saakka kodin kivijalkaa etsimään.

Vaarana oli joutua kiinni, mutta Toini ja mukana seikkaillut naapurinpoikansa Viljami Takkinen tuumasivat: ”Jos taas joudutaan ryssän vangiksi, niin meillä on kyllä siitä jo kokemusta.” Tuliaisina Toini toi pullossa Jäämeren kotirannan suolavettä, ja piti aina esillä myös rantahiekkaa ja kuivatettua levää.

Irmalle jäi sodan tapahtumista ainainen ryssäviha, kun venäläiset veivät Petsamon, ja tästä syystä hän pitkään valitsi äänestämänsä puolueensa mahdollisimman oikealta.

Myöhemmin lotista puhuttiin ilkeästi, että he olivat saksalaisten huoria ja patjoja. Osa saksalaisten mukaan lähteneistä naisista palasi evakkopaikkaan Kalajoelle saksalaissotilaiden hylkääminä. Naisten tukka ajettiin päästä ja irvailtiin, että eipä saksalainen teitä ottanut.

Pika-evakuointi Kalajoelle

Kun Lappi lopulta evakuoitiin Lapin sodan alta, tuli kiire. Kaikki pakkasivat hädissään, minkä voivat, mutta nelivuotiaan Irman sininen nalle oli joutunut uunin pankolle. Irma yritti itkuissaan pyytää kaikilta apua nallen hakemiseen, mutta kukaan ei joutanut nallen perässä kiikkumaan. Samalla Irmalla oli vielä tullut pissatulehdus, ja Dagmar taputteli kiireessä pottujauhoa hoidoksi. Suru sinisen nallen jäämisestä menetetyn kodin uuninpankolle piintyi Irmalle iäksi mieleen.

Moilaset saivat saksalaisilta ystävällisesti kyydin kuorma-auton lavalla Rovaniemelle. Irma muistaa, että kyydissä oli kylmä. Rovaniemen asemalla vallitsi sekasorto, eikä ollut tietoa mihin junaan pitäisi mennä. Mosorin muori oli Dagmarin hyvä ystävä, ja yhdessä he nokkelasti selvittivät, mihin junaan piti kiireesti nousta. Juna oli kuitenkin raiteella toisten junien takana. Oli pakko ryömiä junien alta, vaikka ne olisivat yhtäkkiä saattaneet lähteä liikkeelle. Irma muistaa, miten hädissään junien alla ryömittiin.

Matka taittui härkävaunussa, jossa oli kauhea tungos, ja Irma pelkäsi, että joutuu eroon äidistä. Vaunussa voi vain seistä. Dagmarilla oli Irma sylissään ja juna huojui. Lopulta joku sanoi, ”Antakaa hyvänen aika istumasijaa tälle äidille”.

Kalastajasaarentolaiset menettivät kotinsa ja omaisuutensa jo toisen kerran. Mikään ei korvannut esimerkiksi Toinin ja Irman isän Hermannin menettämää ammattia ja asemaa. Maisemakin oli muuttunut avoimesta tilauudesta ahdistavan sakeisiin metsiin. Jäämeren kalastajia nauratti suomalaisten kalastus. Syötiin pieniä sinttejä, jotka Jääremellä olisivat kelvanneet vain syötiksi oikeille kaloille. Toini arvelee, että Hermanni-isän keuhkotautiin vaikutti myös Jäämeren menetyksen aiheuttamaan masennus.

Petsamolaisia evakuoitiin eri paikkakunnalle, myös Kalajoelle Vasankarin pikkukylään. Kalajoella evakoita kohdeltiin hyvin, eikä Moilasille jäänyt mitään moitittavaa vastaanotosta. Asumuksena Moilasilla oli ensin kalastajamökki, sillä Kalajoen kunnalla ei ollut muuta paikkaa järjestää. Mökin ahtaudesta päästiin Vasankariin Öljymäki-nimiseen taloon, jota piti poikamiesisäntä. Talo oli matala, siinä oli monta kamaria. Niistä yhteen Moilaset pääsivät asumaan. Perhe nukkui lattialla, ja Irmalla oli öisinkin nälkä. Äidin piti tehdä Irmalle valmiiksi yötä varten ”toolille voileipää ja maitua”.

Isäntä oli mukava, kiltti ja ujosteli vähän evakoita, sillä kylällä evakoiden saapuminen oli suuri tapaus. Moilasten lehmä tuli mukana Petsamosta Kalajoella, ja sai olla Öljymäen isännän lehmien seassa, mutta Dagmarin piti paimentaa koko laumaa. Irmasta paimenessa oleminen äidin kanssa oli mukavaa.

Evakkolapsi oli erilainen

Välillä kysyttiin, ovatko Moilaset lappalaisia. Tämä torjuttiin kiivaasti. Jo Petsamossa saamelaisia pidettiin pelottavina. Jos lapset tekivät tuhmuuksia, heidät uhattiin antaa lappalaisten poron kyytiin. Petsamolaisten mukana Kalajoelle tuotiin kolttasaamelaisia, joita ei kohdeltu niin hyvin kuin suomenkielisiä evakoita.

Vasankari oli kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja perhe siirrettiin pian Kalajoelle. Siellä paikkaa piti vaihtaa usein. Irman ollessa kuusivuotias, Moilaset asuivat Eteläkylällä. Sieltä Irma muistaa yhdestä evakkotalosta mukavan mummon, joka osti omille lapsilleen seinälautasen, ja samalla Irmakin sai omansa.

Irma tutustui paikallisiin tyttöihin. Kavereiden äiti, jolla oli seitsemän lasta, leikkasi paksusta leivästä siivuja joka lapselle ja ”Irmalle kans”, mistä Irma jäi ikiajoiksi hyvilleen ja kiitolliseksi.

Lopulta Moilasille annettiin valtion puolesta asuttavaksi talo. Irman ja Toinin isän keuhkotauti paheni, joten hän asui erikseen omassa kamarissaan, ja Dagmar tiskasi hänen tiskinsä erikseen. Evakoilla oli vain vähän ruokaa, mutta isot maalaistalot ympärillä antoivat omastaan. Irma muistaa, että nälkää koettiin jossain vaiheessa. Kaikki Moilasten sisarukset ovat olleet loppuelämänsä tarkkoja siitä, että ruokaa on aina reilusti. Sitä on tyrkytetty tuputtamalla omille lapsille, lastenlapsille ja vieraille aina ja erityisesti ruokailun yhteydessä, myös liiallisesti.

Irma meni Kalajoella kouluun ensimmäiselle luokalle aluksi Eteläkylällä jouluun saakka, sitten Pohjankylän kouluun. Vaikka evakoihin suhtauduttiin hyvin, olivat he silti pikkukylällä erikoisia, erikoislaatuisia vieraita. Irma aisti erilaisuutensa ja koki tilanteen joskus koulussa kiusaamisena. Häntä hävetti, kun lapsilta kysyttiin kesälomasuunnitelmia. Muut kertoivat menevänsä lähiseutujen mummoloihin. Irma oli hiljaa. Ei ollut paikkaa mihin mennä, kun Petsamoon ei enää päässyt. Kerran kysyttiin jokaiselta, mitä lasten isät tekevät. Irma vastasi hämillään, että ei mitään, on vain kotona. Muut lapset purskahtivat nauruun ja Irma itkuun. Opettaja lähetti tapauksesta kirjeen kotiin kysyen, onko isällä ammattia. Irman veli Viljo karehtui, suuttui silmittömästi, ja kirjotti opettajalle: ”Täällä ei ole yhtään semmosta miestä, joka olisi ollut Jäämeren kalastaja. Kaikki on vaan maanviljelijöitä.” Viljo oli ylpeä isänsä ammatista.

Kalajoella kylän ihmiset puhuivat Moilasen jo nuorukaisiksi varttuneista lapsista, että he ovat niin yritteliäitä. Kaikki pyrkivät eteenpäin eivätkä jääneet makaamaan huusholleihin. Viljo ajoi pirssiä, Martti-veli meni postiauton rahastajaksi ja Toini pääsi Ouluun kauppakouluun.

Vaikenemista vuosikymmeniksi

Koko sisarusparvi vaikeni petsamolaisuudestaan, sotavankeudestaan ja evakkoudestaan vuosikymmeniksi. Syitä oli monia, muun muassa se, että eksoottisista Jäämeren olosuhteista erilaiseen Suomeen tulleet ihmiset kokivat vahvasti erilaisuutensa, juurettomuutensa ja evakkoutensa ja pyrkivät mieluummin salaamaan taustansa. He halusivat olla samanlaisia kuin muut, eikä esimerkiksi Ella puhunut taustastaan muille juuri koskaan. Ella ajatteli myös, että jos kertoi syntyneensä Petsamossa tai että sai sotainvalidietuja, alkoi kova kysymysten tulva, eikä hän halunnut selostaa koko taustaansa. Hän vastasi aina olevansa Oulusta kotoisin.

Syynä vaikenemiselle oli myös epämääräinen häpeä, jota Irman on vieläkin vaikea hahmottaa: ”Jotenkin hävettiin erilaisuutta, että ei oltu niin kuin muut. Kalajoellakin kaikilla muilla oli isot perinnetilat ja maat, me asuttiin aina jossakin muitten nurkissa.”

Viljo oli aina rehvakkaampi ja suulaampi, ja hän toi petsamolaisuuttaan enemmän esille. ”Ainakin Saarennolta lähteneen kuorma-autokuski-työkaverinsa Vainionpään Vilhon kanssa autoilla kohdatessaan miehet ajoivat autot vierekkäin, avasivat ikkunat ja vitsailivat puhumalla rivoja venäjäksi”, Irma naurahtaa.

Evakkona olemisesta vaiettiin myös siksi, että omia menetyksiä ei haluttu korostaa, sillä kaikki olivat kokeneet suuria menetyksiä. Petsamon evakot ovat jääneet vähemmälle huomiolle Karjalan evakoihin verrattuna, joita oli huomattavasti enemmän. Arveltiin myös, että karjalaiset olivat suulaampia, puheliaampia. Evakkoudesta vaiettiin myös maan yleisen ilmapiirin vuoksi. Oli niin, että pikkulottataustasta ei puhuttu, sillä lottia mustamaalattiin vuosikymmenien ajan.

Irma koki vaikeaksi puhua sotavankeudesta, sillä yleisen käsityksen mukaan rintamalla olleet miehet joutuivat sotavangeiksi, mutta siviilisotavankeus oli vieraampaa. Kun sotainvalidiliitto perustettiin, ja invalideja, myös sotavankeja pyydettiin ilmoittautumaan, Toini meni mukaan ja haki sotavangeille kuuluvia korvauksia. Irma ei kehdannut hakea, sillä hänen mielestään invalidituet kuuluivat sodassa haavoittuneille sotilaille. Lopulta Toini pakotti nuoremmat sisaruksensa ilmoittautumaan sotainvaliditoimistoon.

Nyt Irma saa nauttia sotainvalideille kuuluvista palveluista ja Oulun veljeskodin hoidoista. Aluksi Irma tunsi itsensä joukkoon kuulumattomaksi, sillä muut asiakkaat ovat sodassa haavoittuneita oikeita sotilaita ja invalideja. Nyt jo pidempään sotainvalidi-asiakkaana oltuaan hän sanoo: ”Nyt minäkin jo kehtaan olla täällä veljeskodissa. Mutta näille miehille olen monta kertaa sanonut, että arvostan heitä kovasti, ja että vähän hävettää täällä teidän joukossa olla, kun teillä on ollut niin kovat kärsimykset. Miehet vastaavat usein, että voi hyvä lapsi, sullahan se ei ollu ollenkaan oikeaa lapsuutta.”

Kirjoittaja

Kaisu Innanen

Lähteet

Teksti on koottu Toinin muistoista ja haastatteluista 2000-luvulla sekä Irman haastattelusta 11.10.2016. Mukana on myös sisarusten saarentolaisen lapsuudenkaveri Viktor Räinän muistoja haastattelusta 2000-luvulla.
Tukena on käytetty myös Jouko Vahtolan ja Samuli Onnelan teosta Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920-1944. 1999.