Väinölän kertomus

Väinölän kertomus

Karjalan tapauksista 1918-1922

 

Väinölän mukaan hänestä ei pidetty, koska hän oli mm. ampunut Kaira Adielin. Tuorila oli ampumista vastaan. Tuorila sanoi taistelevansa ihmisyyden nimissä, jota vastoin Väinölä sanoi käsittävänsä taistelua työväen vallankumous taisteluksi, jossa tuhoutuu työväenluokan aseelliset vastustajat.

 Legionan esikunnassa edustajana ollut Emil Pystynen ei henkilökohtaisesti pitänyt Väinölästä, koska tämä Väinölän sanojen mukaan oli vuoden 1917 eduskuntavaalien, osittain Väinölän toimesta pudonnut pois ehdokkuudesta, koska oli Väinölän mukaan puolustellut suurtilallisia agraari kysymyksissä.

Väinölän mukaan Rahjalta jäi maksamatta 62000 mk kansanvaltuuskunnan lupaamia palkkoja, vahti-, työ- ja hevoskomppanioille. (Eikö kerro totuutta, koska punakaartilaiset asettuivat Rahjaa kiväärein vastaan). Pakolaistemme opas meni ensinnä järvenrannalla olevaan tukkikämppään, kuten häntä oli neuvottu etukäteen, alkoi hän siellä tehtyihin kyselyihin selittää mukaansa tulevien miesten olevan englantilaisten lähettämiä suomalaisten mobilisoijia. Mutta tämä selitys oli vähällä tulla kalliiksi, sillä samassa kämpässä piti asuntoaan myös kaksi suomalaista pakolaista, jotka eivät olleet legionan mukana menneetkäänSuomeen, vaan karanneet Muurmannissa. Kämpän ikkunasta nähtyään tulijat, olivat he piiloutuneet läheiseen metsään ja jättäneet kämpän emännälle neuvon, jonka mukaan tämän oli annettava heille merkki, jos huomaa tulijain olevan lahtareita. Lappalaisoppaan antamista selityksistä emäntä tulikin tuohon käsitykseen ja pistäytyi ulos antamaan sovittua merkkiä Suomalaisille. Samaan aikaan astuivat Väinölä ja Vettonen kämppään ja pyysivät kahvia sekä ruokaa. Emäntä näihin pyyntöihin vastaili kumminkin verrattain hävyttömästi, josta pakolaisemme pääsivät siihen käsitykseen, että opas oli puhunut määräysten mukaan. Kämpästä ei annettu kerrassan mitään suuhunpantavaa. Oli lähdettävä tyhjin suin.

Väinölä läksi kämpästä ennen toisia ulos. Oli aivan sattuma, etteivät ulkona vahtivat suomalaiset ampuneet häntä, kun meni kämpän nurkan taakse. Kumminkin siitä päästiin onnellisesti pulkkaan ja opas läksi ajamaan ensin pitkin rantaa ja siitä metsään. Pakolaiset painelivat poroineen perästä. Oli päästyehken pari virstaa kämpältä, kun Väinölän pulkka meni nurin ja perässä tuleva Vettonen oli ajaa hänen päälleen. Silloin huusi Väinölä: "Älä sinä päälle aja." Väijyksissä nurkan takana, valmiina olleet suomalaiset olivat ottaneet sivakkansa ja lähteneet matkustajien perään. He olivat hiihtäneet pitkin tienvartta metsässä. Nyt sattuivat he kuulemaan tuon kaatuneen Väinölän huudon ja tunsivat hänet heti kohta äänestään. Tämän havainnon tehtyään rauhoittuvat  suomalaiset ja palasivat kämpälleen, antaen pakolaisten rauhassa jatkaa matkaansa. Välillä, oltua yötä ns. Hossin Jaakon talossa, joka oli lappalainen, päästiin vihdoin seuraavana aamuna Pekko Hulkon taloon Luttojoen varrella. Pekka Hulkko oli uudisviljelijä ja entuudestaan tuttu. Sen mukainen oli tietysti tässä talossa kohtelu. Pekka Hulkko oli lähdössä kuurinalle ja kun seuraavana päivänä tuli Lutonsuulla olevaan kämppään, missä nuo suomalaiset olivat olleet, selvisi siellä lopullisesti, että nuo lappalaisen mukana kulkeneet miehet olivat tosiaan olleet Väinölä ja Vettonen.

Nyt panivat nämä suomalaiset sivakat jalkaansa ja läksivät pakolaisten perästä. Heidät saavuttivat he Salmijärven kylässä Norjan rajalla ja kertoivat siellä koko tapauksen ja miten siinä oli vähällä käydä. Toinen näistä suomalaisista oli Kalle Juujärvi Rovaniemeltä ja Pulkkinen oli ns. "Sutki-Pulkkinen". Pakolaiset saapuivat Salmijärvelle 24 p:nä marraskuuta 1919. Kortteeritaloksi otettiin Harju-niminen talo, josta talosta tytär on tällä kertaa Petroskoissa Matti Räisäsen vaimona. Tässä talossa asuttiin sitten aina joulukuulle saakka. Vähitellen oli näet alkanut kuulua huhuja, että Suomen lahtarit järjesteilisivät Petsamon maan valtausta. Kylässä oli telefooni-aparaatti. Se pantiin kuntoon. Sillä saatiin kuunnelluksi keskusteluja Virtaniemestä, jossa olivat lahtarit.

Suomalaisten valtaushankkeen johdossa oli eversti Wallenius, joka nyt on ollut syytteessä entisen presidentin kyyditsemisestä. Noin kahden viikon ajan olivat pakolaisemme telefoonissa. Kaiket yöt he kuuntelivat vuoronperään telefooni keskusteluja, toisen pannessa niitä paperille. Kaikki lähetetyt telefonogrammit, jotka Wallenius pani menemään Ivalon telegraafikonttoriin, saatiin sillä tavalla tietoomme. Ne olivat lähetyt milloin Suomen hallitukselle, milloin presidentille taikka Vaasan jääkäriprikaatin päällikölle. Niitä meni myös Inarin piirin nimismiehelle ja monelle muulle taholle. Kaikkiin näihin saapuneet vastauksetkin kuultiin selvästi, kun ne soitettiin Ivalosta Walleniukselle. Niin ikään saatiin seurata Walleniuksen ja Villamon välistä telefoonikeskustelua, viime mainitun ollessa Rovaniemellä. Näin ollen lahtarien hommista oli mahdollisimman tarkat tiedot jo kahta viikkoa ennen kuin he pääsivät lähtemään Virtaniemestä Petsamon valtaukseen.

Kaikki näin saadut tiedot lähettiin rajan poikki Norjan puolelle joka päivä Kirkkoniemen työväen lehdelle, jonka nimi oli "Frihet", Luleon "Revontulille" ja Tukholman aikakauslehti "Viestille". Myös selostettiin Salmijärven asukkaille kaikki yölliset tiedot. Lahtarit läksivätkin sitten liikkeelle. Pari päivää aikaisemminSalmijärven asukkaat, jotka nyt kaikesta olivat tietoisia, menivät rajan yli Norjaan, pyytämään sen viranomaisilta oikeutta siirtyä sille puolelle, kuten olivat tehneet vuonna 1918 keväälläkin. Norjalaiset viranomaiset tähän suostuivat. Sinne meni nyt kaikki salmijärveläisten omaisuus, elukat heinätym.ruokatarpeet. Joitakin ikäloppuja lukuunottamatta, joita oli kolme perhekuntaa, siirtyivät sinne koko kylänväki. Väinölä ja Vettonen menivät viimeisen heinäkuorman mukana Norjaan samalla kun isäntäväkikin. Seuraavan päivän iltayöstä tuleekin ensi ryhmä Salmijärven kestikievariin, siihen majoittuen. Seuraavina kahtena yönä tulee lisää väkeä ja viimeisen sakin mukana on Walleniuskin.Joulukuun loppupuoliskolla, siis Suomen lahtarit, aktiivisesti, valtaushankkeisiin kävivät käsiksi. Norjan valkoiset ainekset olivat sille myötämielisijä. Niinpä eräs norjalainen "Finsku-Haralli", tunnettu lahtari,katsoi arvonsa vaativan käydä suomalaisten lahtarien puheilla. Hän meni Salmijärven kylään ja siellä tervehti ja toivotti onnea Walleniuksen hankkeille. Wallenius puolestaan oli ihmetellyt, kun maan asukkat olivat menneet kylästä, jättäneet sen autioksi ja paenneet Norjan puolelle. Vielä oli Wallenuis vakuuttanut, etteivät he olisi kylän asukkaille tehneet mitään, korjanneet ainoastaan risut (punikit) linjalta. Vielä oli Wallenius sanonut: "Eikä meidän tulosta olisi pitänyt olla mitään tietojakaan kellään." "Finsku-Haralli" innostuneena oli tähän alkanut selittää, että suomalaisten valkoisten tulo on ollut täällä Salmijärvellä jo tiedossa kolmatta viikkoa. Myös oli tuo norjalainen lahtari tiennyt kertoa, että täällä Harjun talossa on asunut kaksi bolshevikkia koko talven. Ne ovat rosvonneet kylästä telefooni-aparaatin ja sillä ne ovat kuunnelleet kaikki keskustelut. Wallenius ei tahtonut tätä uskoa, mutta silloi oli "Finsku-Haralli" vetänyt taskustaan koko pinkan "Frihet"-lehtiä ja Walleniuksen täytyi lopulta myöntää tämä todeksi. Wallenius oli kuin puulla päähän lyöty. "Kuka tämän on uskaltanut tehdä?" oli hän siunaillut. Viekkaudella Wallenius kumminkin kievarin naapurina olevalta vanhalta Jakolan Heikiltä sai urkituksi noiden bolshevikkien nimet. Näin oli Väinölä tovereineen kumminkin päässyt jo Walleniuksen ja muiden suomalaisten lahtarien kätten ulottuvilta. Hän läksi saatuaan Walleniuksen pyynnöstä Kirkkoniemen poliisipäälliköltä karkoitusmääräyksen Norjan valtakunnan alueelta 32 tunnin kuluessa. Pakolaisemme läksivät silloin tuntureiden kautta Kirkkonientä kohti, missä edelleen matkan järjestivät tri. Wessel ja hänen vaimonsa Ellin, sekä Kirkkoniemen työväen yhd. johtokunnan jäsenet ym. Olemme maininneet kuin milleriläisten lahtarien jahdattavaksi joutuivat Iivonen ja hänen tulkkinsa Ida. Näistä kerrottakoon seuraavaa: Väinölän kuulema ääni rautatietyöläisten parakilla ollessaan olikin ollut milleriläiten ensimmäinen yhteislaukaus kämppää kohti. Milleriläisten lähestymisen oli huomannut ensin kämpässä ollut koira, joka sen ilmaisi murinallaan. Tästä murinasta sai Ida aiheen mennä kämpän ovelle, jolloin hän näki vastassaan ovelta mäkitöyryn takaa neljä pistintä. Kiireesti sai hän asiasta annettua tiedon Iivoselle, joka oli sukkasillaan ja makuulla. Tämä hypähti heti ulos kämpästä, siepaten rahakukkaron matkaansa ja lakin päähänsä. Samassa hän pyörähti kämpän taakse ja sen turvin juoksi kohti rantaa.

Rantametsän turvin pääsi hän lopulta kauemmaksi vainoojistaan ja löysi ne jäljet, joita pitkin oli Kolvitsasta tultu. Niitä hän käytti hyväkseen ja sukkasillaan juoksi minkä pääsi. Lopulta pääsi Kolvitsajärven lahden rannalle. Siihen oli häneltä mennyt aikaa kaikkiaan yö, seuraava päivä ja vielä iltaa joku aika. Aivanuupuneena ja jalat paljaana tuli hän Kolvitsalaisen luokse,jolla oli asunu Kolvitsajärven rannalla. Tältä sai hän turvapaikan sekä ruokaa ja vaatetta aluksi.

Levättyään päivän turvapaikassaan, läksi Iivonen ja muutamia muita milleriläisten mobilisoimia nuoria miehiä kohti Kiestinkiä, joka oli tällä kertaa punaisin paikkakunta Karjalassa. Knäsön sivuutettuaan olivat lahtarit olleet väijyksissä ja saaneet ammutuksi useita heidän poroistaa, oli kaatunut myöskin Iivosen ajama poro. Kolvitsalaiset nuoret kaikki jatkoivat matkaansa. Jäljelle jääneillä poroilla, istuen monta miestä samassa pulkassa. Iivonen oli ilman poroa pakoitettu kääntymään sivuun ja suuntaamaan matkansa Kanasen kylään, koska sinne oli avoin tie. Iivonen piilottautui Kanasessa niin hyvin, etteivät lahtarit häntä huomanneet, vaikka kylässä häntä tarkoin etsittiin. Edelleen jatkoi Iivonen pakomatkaansa Ruvan kylään, hänellä oli aikomus saada siellä yhteys Pospelovin leirin kanssa, josta oli sattunut kuulemaan puhetta. Ruvalla oli Iivonen ottanut kyytihevosen ja oli hänellä sopimus kyytimiehen kanssa, että tämä kuljettaa hänet Pospolovin leiriin. Mutta kun Iivonen ei tuntenut yhtään seutuja, olikin kyytimies vienyt Iivosen Vartiolammin kylään, missä siihen aikaan majailivat Suomen lahtarit. Sillä tavalla Iivonen joutui suoraan lahtarien suuhun. Nämä eivät häntä kuitenkaan tappaneet, vaan kuljettivat Suomeen. Iivosen kohtalon, jonka edellä olemme kertoneet hänen metsäkämpältä pelastumisestaan saakka tähän asti, on Väinölä kuullut hänen tulkiltaan Idalta, mikäli on kysymyksessä kämpältä pelastuminen ja toisilta henkilöiltä on hän kuullut Iivosen muut matkat Vartiolammille asti. Mainittu Ida kertoi itse Väinölälle Muurmannissa 1920 toukokulla, paitsi mitä oli kertonut Iivosesta, myös omasta pelastuksestaan seuraavaa: Milleriläisten yhteislaukaus kämppään oli sattunut vaan vain häneen. Kuula oli lentänyt Idan päänahkassa, luuta kumminkaan vikuuttamatta. Ida oli mennyt tajuttomaksi ja kaatunut kämpän uunintaakse, jossa sattui olemaaan litteä paasi nojallaan. Kun sitten milleriläiset ampuivat toisen yhteislaukauksen kämppään, lensivät kuulat vinkuen ponnahtaen tästä kivipaadesta yli Idan. Samalla tavalla meni kolmannenkin yhteislaukauksen kuulat yli. Kun ammunta oli loppunut ja Ida oli tullut taastajuihinsa, oli hän mennyt kämpän kynnykselle kiroillen: Mitä rosvoja te olette, kun ihmisiä ammutte. Nähtyään, että nainenhan sieltä kämpästä vielä ilmestyy, milleriläiset hölmistyivät. Käskivät Idaa tulemaan luokseen. Tämä kumminkin kieltäytyi. Vasta kun milleriläiset uhkasivat ampua, ellei tule, oli Ida totellut.

Mutta hauska oli nähdä, miten lähestyvää naista, jolla ei ollut edes aseita, 60 aseellista valkoista pelkäsi. Kämppää tutkimalla saivat valkoiset selville, että siinä oli asustanut useampia henkilöitä. Idalta oli asiaa tiukattu, mutta saamatta mitään selville. Löydettiin sisältä pommit, joilla sitten koko kämppä lopullisesti tuhottiin. Milleriläiset sotamiehet olisivat olleet valmiit paikalle ampumaan Idan, mutta heidän päällikkönsä oli estänyt ja sanonut, että meidän on vanki vietävä Muurmanniin. Sidottuna vietiin turvaton nainen radalle, siellä pantiin vaunuun ja kuljetettin Muurmanniin. Täällä taas hän joutui vankilaan kuulustelujen jälkeen.

Englantilaisten toivomuksen mukaan panivat milleriläiset Muurmannista siellä olevat poliittiset- ja rikosvangit junaan, mikä piti lähettämän bolshevikkien puolelle, mutta jossa varsinaisena tarkoituksena oli tässä junassa olevien ihmisten tuhoaminen. Junassa pantiin myös edellä kerrottu Sinkervits, joka oliMuurmannin kaupungin työv. ja sotaväen neuvoston puheenjohtaja punakaartin aikana ja joka nyt oli jo tarpeeton, yhteistyössä englantilaisten kanssa ja joutui siis vangittavaksi. Tähän junaan pantiin myös Idamme.

Kun juna oli tullut rintamavyöhykkeelle Muurmannin radalla ja edemmäksi ei ollut junalla turvallista ajaa,oli siinä olevat vangit käsketty junasta ulos ja annettu määräys kulkea pitkin radanvartta. Nämä aavistivat kuitenkin vaaran, poikkesivat heti metsään ja kiertoliikkeellä pääsivätkin punikkien puolelle. Siinätilaisuudessa pelastui nyt myös Ida ja on tällä kertaa Suomessa. Silloin kun Kolvitsassa sissit päättivät hajaantua, jäi sinne kuten sanottu, Mikko Pikku-Virta, Matti Seppänen ja hänen vaimonsa. Syynä oli Pikku-Virran sairaus. Mahdollisuuksia heillä oli myös jäädä toistaiseksi Kolvitsan kylään, sillä Seppänen oli aikaisemmin siellä asunut ja he ajattelivat, etteivät kyläläiset anna heitä ilmi ja ruokansa he hankkivat kalastuksella. Jonkun aikaa tämä menestyikin suunnitelman mukaan, mutta sitten alkoivat milleriläiset liikehtiä myös Kolvitsaan päin rautatieltä ja senvuoksi katsoivat sekä Pikku-Virta että Seppänen itselleen viisaimmaksi siirtyä toiseen paikkaan.

Seppäsen vaimo Maria kumminkin jäi Kolvitsan kylään, jossa hänellä oli tuttuja. Heillekin oli tullut tiedoksi, että Pospeluvilla olisi sikkisakki Ruvan takalistolla ja siksi he suuntasivat kulkunsa sinne. Sinne he pääsivätkin, mutta joutuivat karjalaisten valkoisten käsiin ja sitä tietä Suomeen kumpikin. Siksairyhmä joka oli Kolvitsasta päättänyt koettaa pyrkiä Suomeen, läksi veneellä Kolvitsasta. Tässä sakissa oli Ville Sipola, joka nykyään on Karelssin palveluksessa Uhtualla. He kaikki joutuivat Suomeen. Näiden veneessä läksi yli lahden Elsa Pirinen joka oli ollut legionassa vanhempana sanitäärinä. Hän suuntasi kulkunsa Kanasta kohti, josta käsin oli käynyt myös Ruvan kylässä katsomassa Pospelovin sakkia, kuten kerrotaan, mutta ei ollut aina sinne jäänyt. Hän oli palannut Kanasen kylään, missä entisessä Kanasen kaartin esikunnan talossa oli oleskellut siksi kunnes milleriläiset ajettiin pois Muurmannista ja tuli tilaisuus taas vapaasti sinne päästä. Muurmannissa oli Elsa Pirinen puoluekomitean töissä koko kevään ja kesän 1920.

Vanha Pospelov oli saanut vihiä helmikuulla 1920, että milleriläiset bolshevikkien painostuksesta perääntyvät Muurmannin radalla pohjoista kohti. Silloin hänkin läksi joukkoineen ratavarteen. Ruvan ja Kanasen välillä tapasi hän, mikäli kerrotaan, valkoisia milleriläisiä upseereita,jotka olivat pakomatkalla Suomeen. Nämä saatiin vangiksi ja kerrotaan, että persoonallisen vihamiehensä niistä Pospelov tappoi, sekä toiset toi mukanaan ratavarteen, josta sitten vangit kuljetettinn Muurmanniin. Nähtävästi tämän johdosta sitten Pospelov tuli valituksi Muurmannin kaupungin vallankumouskomitean puheenjohtajaksi.

Väinölä kertoo Pospelovin valkoisten rakkaudesta seuraavaa: Hän oli palannut Ruotsista 1920 ja oli huhtikuun alussa Muurmannissa Pospelovin kabinetissa. Väinölällä oli tieto Itkosesta, joka aikaisemmin oli ollut legionassa Suomen ohranana, mutta sitten kun oli englantilaisten aikana Muurmannissa muodostettu Suomen konsulaatti ja konsulina oli metsäherra Lampio, oli mainittu Itkonen Lampion palveluksessa aivan julkisesti. Millerin kukistuttua Muurmannilla oli tämä Itkonen jäänyt kumminkin sinne ja heittäytynyt "punaiseksi", vaikka hyvin tiedettiin hänen olevan edelleen Lampion vanhan viranhoitajana. Millerin poistuttua Muurmannista, läksivät punaiset joukot puhdistamaan myös Petsamon maata, jonne valtaustarkoituksessa olivat suomalaiset lahtarit tullet. Näiden punaisten matkaan "punaisena" lyöttäytyi myös Itkonen ja oli hänellä punaisten esikunnassa sihteerin toimi. Kaiken tämän tietäessään vaati nyt Väinölä, että Muurmannista käsin Pospelov antaisi vangitsemismääräyksen Itkoseen nähden, mutta sitä ei Pospelov ollut kumminkaan halukas tekemään. Väinölän ahdistaessa tästä Pospelovia sattui kumminkin väittelyn toisena päivänä, että eräs helsinkiläinen Tycke oli onnistunut saamaan vakoilijana ollessaan Vuoreijassa, jossa Lampio nyt asusti, kaikki kirjeenvaihdon, mikä Lampiolta oli menossa Itkoselle Muurmanniin. Tämä kirjeenvaihto sitten joutui Muurmannin kaupungin vallankumouskomiteaan ja siitä täysin selvästi kävi ilmi, että Itkonen ei ole suinkaan "punainen", vaan päinvastoin liikkui punaisten joukossa valkoisten asiamiehenä. Nyt ei enää Pospelov voinut asian näin paljastuessa kieltäytyä Itkosta vangituttamasta Petsamossa. Itkonen joutui Petsamosta Muurmanniin vangittuna ja sieltä Vienan Kemiin. Täällä hän tekeytyi sairaaksi ja sikäläisen valkoisen lääkärin suosiollisella avulla pääsi karkaamaan ja samoili läpi korpien Suomeen, karjalaisten valkoisten talonpoikain järjestäessä matkaa.

Kaikki edelläolevan, kirjoitettuna kuudellekymmenelle seitsemälle (67) liuskalle, olen sanellut minun muistini ja tietojeni mukaan.

Petroskoissa 15. päivänä elokuuta 1931

VÄINÖLÄ JOHAN

(Väinölä oli tällöin 57-vuotias)