26.9.2021 Kolososjoen sulatto – Petsamon nikkelin ytimessä
Petsamon nikkelin satavuotinenhistoria tuli eräällä tapaa päätepisteeseensä viime joulukuussa. Silloinlopultakin suljettiin Kolosjoen kylän tuntumassa ollut sulatto ja ainakin norjalaisethuokaisivat helpotuksesta. Vaikka rikkidioksidipäästöt olivatkin kulkeutuneet sulaton pitkän piipun kautta etupäässä itään, Venäjän suuntaan, oli tuuli ainajoskus puhaltanut Norjaankin päin.

Sulaton historiaa voi tarkastella myös omana kokonaisuutena ja sen historia on ollut ehkä vielä värikkäämpi kuin koko kaivoksen historia. Osallistuihan vuosien varrella sulaton rakentamiseen suomalaisia, englantilaisia, kanadalaisia, saksalaisia ja vuodesta 1945
eteenpäin venäläisiä. Kuvaan seuraavassa sulaton kohtaloita vain kaivoksen
suomalaisaikana, koska venäläisajalta ei ole käytettävissä kirjallisia lähteitä.

Monenlaisia suunnitelmia

Nikkelimalmia Petsamosta löytyi jo vuonna 1921, mutta kesti vuoteen 1934 saakka ennen kuin tutkimukset olivat niin pitkällä, että voitiin todeta malmin nikkelipitoisuus, alueen laajuus
ja rakennettava infrastruktuuri sellaisiksi, että kannattava kaivostoiminta olisi Petsamossa mahdollista. Kesäkuussa 1934 Suomen valtio ja kanadalainen, maailman nikkelimarkkinoita hallitseva The International Nickel Company of Canada (Inco) ja Suomen valtio allekirjoittivat sopimuksen, joka takasi yhtiölle malmin hyödyntämissopimuksen eli konsession 50 vuodeksi.

Ensimmäisissä suunnitelmissa louhittavanikkelimalmi oli tarkoitus viedä Amerikkaan jalostettavaksi. Tämän vaihtoehdonvaralta tehtiin kesällä 1936 Kolosjoki-Liinahamari -radan kartoitustöitä jaarvioitiin rakentamiskustannuksia. Ne olisivat olleet niin suuret ja kuljetus-olosuhteet talvella niin epävarmat, että Inco katsoi sittenkinparemmaksi vaihtoehdoksi sulaton rakentamisen Kolosjoelle, tosin päätös tästätehtiin vasta 1938. Tässä suunnitelmassa sulaton tuote matte, jonkanikkelipitoisuus oli yli 50 % oli tarkoitus kuljettaa Kanadaan puhdistettavaksi ja tässäkin tapauksessa kuljetusolisi kuitenkin tapahtunut Liinahamarin sataman kautta.

Valittu sähkösulatusmenetelmä vaatisi runsaasti sähkövoimaa ja sitä saataisiin Paatsjoen yläjuoksulla olevasta Jäniskoskesta. Sopimus kosken vesivoiman käytöstä tehtiin Petsamon Nikkeli Oy:n ja valtion välillä talvella 1938.

Kaivoksen avaaminen ja voimalaitoksen jasulaton rakentaminen olivat hyvässä vauhdissa marraskuussa 1939. Kuunviimeisenä päivänä venäläiset nousivat maihin Liinahamarissa, alkoi talvisotaja kaivoksen kehitttäminen sai pian kokonaan uuden suunnan ja uudet isännät pois lähteneiden kanadalaisten tilalle.

Sulatto valmistuu, matte viedään Saksaan

Talvisodan rauhan suurimpia yllätyksiä oli se, että venäläiset luopuivat valloittamastaan Petsamosta. He edellyttivät suomalaisilta vieläpä lausumaa, että saavat kaivoksen laitteineen
koskemattomana takaisin. Venäläisten ”hyväntahtoisuuden” syistä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Itse pidän uskottavimpana talvisodan rauhanneuvotteluihin osallistuneelta lähetystösihteeri Johan Nykoppilta kuulemaani arviota. Hänen mukaansa venäläiset varoivat maailmansodan avoimessa tilanteessa ärsyttämästä brittejä, eivätkä ottaneet Petsamoa ja siellä ollutta kaivosta. Sotavankitietojen mukaan venäläisiä oli ankarasti varoitettu kajoamasta
kaivoksen omaisuuteen, joka oli venäläisten mielestä siis englantilaista. Incohan oli halunnut, että konsessiosopimus tehdään sen englantilaisen tytäryhtiön The Mond Nickel Companyn (Mond) ja Suomen valtion välillä ja se päätös osoittautui talvisodan rauhassa kyllä Suomen onneksi. Varsinaista kaivostoimintaa varten Mond perusti vielä suomalaisen tytäryhtiön Petsamon Nikkeli Oy:n.

Kevään 1940 mittaan tehtiin Lontoossa jaBerliinissä ja varmaan Moskovassakin suunnitelmia siitä, miten Petsamonnikkelin suhteen edetään. Englantilaisten tavoitteena oli pitää edelleen Mondinkonsessio, mutta hidastaa samalla kaivoksen kayttöön ottoon tähtääviä töitä.Saksalaiset, joiden nikkelin saanti Incon kaivoksilta Sudburystä Kanadasta oli sodan vuoksi katkennut, halusivat puolestaan saada nopeasti Petsamonnikkelikaivoksen tuotannon käyntiin ja käyttöönsä. Kun venäläisetkin pistivätlusikkansa tähän soppaan ja vaativat pääsyä kaivokselle, oli suomalaistenhelppo valita kumppaninsa. Talvisodan jälkeen pelättiin venäläisten jatkavan yrityksiäänSuomen valloittamiseksi ja tässä tilanteessa Saksa oli ainoa realistinenvastapaino Neuvostoliiton pyrkimyksille. Englantilaiset ja Mond vetäytyivät Petsamosta, heidän sijaan tilalle tulivat saksalaiset ja I.G. FarbenindustrieAktiengesellsaft (IGF).

Sulaton perustamistöitä jatkettiin heinäkuusta1940 lähtien saksalaisella rahoituksella ja pääosin Saksasta tulevillatavaratoimituksilla.Ne takkuilivat välillä, mutta pääsivät kunnolla vauhtiinalkuvuodesta 1942. Saksalaisten tavoite oli edelleen saada kaivos ja sulatto mahdollisimman nopeasti tuotantokuntoon. Jäniskosken voimalaitos ja sähkölinja Kolosjoelle valmistuivat koekäyttöön elokuussa 1942 ja täyteen toimintakuntoon voimalaitos tuli saman vuoden joulukuussa. Sulaton käyttöönottoa viivästytti usealla kuukaudella se, että Outokumpu Oy ei pystynyt tai ei halunnut toimittaa kuparilankaa Jäniskosken voimalaitostyömaalle kesällä 1942. Täysimittainen tuotanto sulatossa alkoikin vasta heinäkuussa 1943, kun toinenkin sulatusuuni saatiin toimintakuntoon.

Sulaton käynnistämisessä oli myös suuria teknisiä vaikeuksia. Ne johtuivat osittain uuden sähkösulatusmenetelmän käyttöönotosta ja siitäkin, että saksalaiset pyrkivät päsmäröimään sulatusprosessin käynnistämisessä tuntematta kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä. Vaikeuksia aiheutui myös kokemattomasta henkilökunnasta ja siitäkin, että kaivoksen malmi olikin sen laatuista, että ilman lisäponnisteluja ja kehitystyötä malmi ei soveltunut valittuun sulatus-menetelmään. Se, mikä toimi kuparin sulatuksessa Outokumpu Oy:n Imatran sulatossa, ei toiminutkaan Kolosjoella nikkelin sulatuksessa.

Saksalaisten hädästä, mutta myösylemmyydentunnosta kertoo se, että keväällä 1943 he toivat kotimaastaankaivokselle 18 mallityöläistä. Heidän piti osoittaa kirjavalle työntekijä-joukolle, joka koostui monen maan kansalaisista ja sotavangeista, millainen työtahdin piti kaivoksella olla. Ei ole tiedossa, moniko saksalaisista mallityöläisistä työnskenteli nimenomaan sulatossa, mutta nolosti kokeilu kuitenkin päättyi. Mallityöläiset lakkoilivat huonon ruuan vuoksi ja osoittautuivat muutenkin sopimattomiksi pohjoisen karuihin olosuhteisiin. Heidät palautettiin vähin äänin takaisin Saksaan.

Kun tuotanto ei lähtenytkään käyntiin suunnitellussa aikataulussa, käytti englantilaisten tiedusteluorganisaatio tilannetta hyväkseen. Väitettiin, että sulaton käyttöönotto oli viivästynyt siitä syystä, että englantilaisten oli onnistunut suuresti vaikeuttaa ja jopa estää eräiden tarvittavien koneen osien perillemeno Ruotsista Kolosjoelle. Tämä paikkansa pitämätön tieto esiintyi jopa vuonna 1952 julkaistussa laajassa englantilaisessa taloudellisen sodankäynnin historiassa. Siinä väitettiin, että edellä kerrotusta syystä Saksa olisi saanut Petsamosta nikkeliä vain vähäisen määrän, jos ollenkaan.

Olen keskustellut aikanaan asiasta kaivoksen sodan aikaisen johtajan Paavo Haapalan ja Saksan Helsingin lähetystön lehdistöattasean Hans Metzgerin kanssa. Haapalan kertoman mukaan ainakaan kaivoksella ei ollut havaittu mitään koneen osien puuttumista. Metzger, jolla oli sodan aikana kanavat auki moneen suuntaan, ei ollut kuullut koskaan mistään
koneen osien puuttumisesta.

Saksa sai Petsamosta sulaton tuotetta mattea 15661 tonnia, mikä vastasi 8770 tonnin nikkelimäärää. Saksaan vietiin ennen sulaton valmistumista ja myös sulaton käyttöaikana raakamalmia, josta saatiin useita tonnia puhdasta nikkeliä. Syksyyn 1944 mennessä Saksa sai Petsamosta nikkeliä määrän, joka vastasi maan sodan ajan kulutuksesta jopa 87 %. Petsamosta oli näin ollen tullut välttämätön, elintärkeä osa Saksan sotapotentiaalia. Kuljetukset tapahtuivat pääosin Kirkkoniemen sataman kautta.

Sulaton suomalaissaksalaisen ajan loppu

Saksan tappion alkaessa häämöttää yhä lähempänä pyrkivät suomalaiset yhä kiihkeämmin rauhaan suuren naapurinsa kanssa. Se onnistui syyskuussa 1944 ja yhtenä rauhanehtona oli Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, toisena saksalaisten häätäminen Lapista syyskuun 15. päivään mennessä. Vetäytyessään Lapista saksalaiset noudattivat poltetun maan takatiikkaa eli hävittivät kaiken, mistä olisi saattanut olla venäläisille jotakin hyötyä.

Viimeiset suomalaiset poistuivat Kolosjoelta 15.9. Sitä ennen oli kymmeniä evakuointi-kolonnia lähtenyt Petsamosta, mukanaan muun muassa Petsamon Nikkeli Oy:n arkisto. Kaivoksen ja sulaton toiminta oli ajettu alas ja kaivos jätettiin vahingoitumattomana saksalaisille.

Suursodan tilanne heikkeni saksalaisesta näkökulmasta katsottuna nopeasti ja heidän aikomuksensa jatkaa kaivoksen ja sulaton toimintaa osoittautui pian mahdottomaksi. Adolf Hitlerin päähänpinttymä siitä, että Saksa ei voi voittaa sotaa ilman Petsamon nikkeliä oli menettänyt merkityksensä. Saksalaiset vetätyivät Petsamosta lokakuun alussa ja räjäyttivät
lähtiessään sulaton piipun sulattorakennuksen päälle. Saman kohtalon koki Jäniskosken voimalaitos. Juuri valmiiksi saamansa 5 – 6 metrin paksuisen betonisen konehuoneen suojakannen saksalaiset räjäyttivät turbiinien päälle.

xxxx

Sulaton tarina ei kuitenkaan loppunut tähän. Sodan jälkeen kaikesta oli tietysti pulaa ja nikkeli oli edelleen tärkeä raaka-aine terästeollisuudessa. Venäläiset vaativat ja saivat
sodan jälkeen kaikki yhtiön, siis Petsamon Nikkeli Oy:n piirrustukset. Tiettävästi sulatto rakennettiin uudelleen näiden alkuperäisten piirrustusten mukaan, samoin Jäniskosken voimalaitos, jonka rakentamiseen myös suomalaiset osallistuivat ns. saksalaissaatavien vastikkeena. Toukokuussa 1947 aloitetut rakennustyöt etenivät niin, että heinäkuussa 1950 saatettiin ottaa ensimmäinen turbiini käyttöön. Ilmeisesti samaan aikaan käynnistettiin työt myös Kolosjoen uudelleen rakennetussa sulatossa.

Petsamon ensimmäinen sulatto oli tuotannossa parisen vuotta, toinen noin 70 vuotta. Olen kaksi kertaa käynyt sulaton etupihalla, pääsemättä lupauksista huolimatta tutustumaan itse sulattoon. Avautuisivatko ovet kylmenneeseen sulattorakennukseen vielä kerran?

Jää nähtävaksi.

Esko Vuorisjärvi

Lähteet:

Esko Vuorisjärvi: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944, Otava 1990

Eugen Autere-Jaakko Liede: Petsamon nikkeli, Taistelu metallista, Vuorimiesyhdistys-Bergsmannaföreningen ry 1989